Uusia tuulia päiväkodissa / Päiväkodin ylistys!

Minun ei pitänyt kirjoittaa näin pian uudestaan, mutta nyt tekee mieli kyllä hehkuttaa meidän ihanaa päiväkotia ja sen henkilökuntaa. Vikoja päiviä mennään ennen kesäloman alkua ja meillä oli vielä palaveri ennen lomaa (oikeastaan se oli se, mikä kaikilla muilla vanhemmilla oli jo syksyllä, mutta palaveerattiin silloin niin paljon noin muuten, että päätettiin siirtää tämä myöhemmäksi). Lastentarhanopettaja on kyllä suustaan kiinni jäävää sorttia, mutta palaveri venyi jopa ruhtinaalliseksi puolitoistatuntiseksi, jonka perään hän pyynnöstäni esitteli mielellään meille 5-vuotiaiden ryhmän parhaillaan tyhjinä olevat tilat, jotka ovat yläkerrassa. Mutta olipa hauska kuulla taas, miten poikamme toimii Mörrimetsässä ryhmän kävelevänä biologian oppikirjana, on ensin ihan että "en tuu", mutta vaikean siirtymän jälkeen sitten kuitenkin osallistuu workshoppiin ja kertoo kierrätysnallelle suvereenisti, mikä roska ja tavara kuuluu mihinkin astiaan, ja miten hän usein saa muut ryhmän aikuiset ja lapset nauramaan.

Olen ollut huolissani pojan siirtymisestä isompien lasten ryhmään. Hän ei ole reagoinut päiväkodissa siihen, mutta kotona hän on ollut pari viikkoa jo huomattavasti normaalia levottomampi. Kun häneltä kysyy, jännittääkö tämä siirtymä, niin vastaus on aina ”Ei.” Minä en ihan usko sitä. Kun hän on ylivirittynyt, ensimmäinen merkki on yleensä ääntely. Yleensä se kuulostaa joko apinan ääntelyltä, hyttysen ininältä, jonkin eläimen murinalta, kehitysvammaisen ääntelyltä, vauvan sössötykseltä ja loppuja ääntelytapoja en osaa edes kuvailla. Joskus ylivirittyneisyyden purkaantuminen ilmenee vain ääntelynä, joskus siihen liittyy se, että aletaan hyppiä pitkin seiniä. Hän alkaa riehua, ei hallitse liikkeitään, kiusaa pikkusiskoaan enemmän, haluaa nujuta ja käy muidenkin ihmisten päälle. Hän on ollut paljon räjähdysherkempi nyt kotona. Minua hän on tämän parin viikon ajan jonkin verran yrittänyt huitoa ja lyödä, purra tai nipistää. Tyypillisesti jännitys ei ole näkynyt päiväkodissa ollenkaan.

Mutta ei mikään ihme, jos jännittää. Tämähän on lapselle hyppy tuntemattomaan. Samalla pitää erota vanhoista tutuista aikuisista, joihin on kiintynyt. Meille vanhemmillekin tämä on isompi muutos kuin joillekin toisille vanhemmille. Yhteistyön merkitys kasvaa, kun lapsella on erityispiirteitä ja kun vanhempi saa istua useammissa palavereissa ja puhua useammin puhelimessa. Se ei vain ole sitä, että ”Mites päivä meni? Oi kun kiva! Hyvää viikonloppua!”. Kun yhteistyö on ollut todella hyvää nykyisessä ryhmässä, se on tavallaan sääli menettää ja saa vain toivoa, että yhteistyö alkaa hyvin myös uusien hoitajien kanssa. Ja on työlästä aloittaa aina alusta.

Olen ollut huolissani myös siksi, että aikanaan siirtyminen 3-4-vuotiaiden ryhmään ei sujunut ihan ongelmitta. Kesti varmaan puoli vuotta sopeutua sinne. Oli kaveridraamoja johtuen muun muassa kavereiden tulkitsemisen vaikeudesta ja sen sietämisestä, että kavereillakin on oma tahto. Ehdottomasti suurin syy oli aistihakuisuus. Emme edes tajunneet syytä sille vielä siinä vaiheessa. Ihmettelimme vain, miksi hän haluaa koko ajan nujuta ja ”halata”. Ei mennyt perille, että toisia ei halata väkisin, eikä myöskään se, että halaamisen ja kuristamisen välillä on eroja ja halauksetkin loppuvat aikanaan. Tuli väärinymmärryksiä ja muita ärsyyntymisiä, kun poika hyppäsi yhtäkkiä muiden kimppuun takaapäin. SI-poika siis joutui välillä ihan tahattomasti konflikteihin. Hänhän oli mitä hyväntahtoisin ja empaattisin poika. Näitä huolia ei enää ole, joten ehkä murehdin itsekin liikaa. Hän leikkii nykyään ihan nätisti siinä missä muutkin lapset. Tämän ryhmänvaihdoksen ei tarvitse olla samanlainen koettelemus. Ja ehkä jos minä relaan tämän asian suhteen, niin varmaan poikakin seuraa perästä. ;)

Olen kuitenkin iloinen siitä, että suurin osa uuden ryhmän lapsista tulee olemaan mukana siirtyviä. Siellä tulee olemaan vain kolme uutta lasta. Lisäksi lapsia on vain 14 ja aikuisia 3. Koska siellä on vähemmän pienryhmätiloja, niin se on metelin kannalta +-0? 14 on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin 22. Positiivista on myös se, että ryhmä ylipäänsä sai ryhmäavustajan. En tiedä, onko siellä muita erityistä tukea tarvitsevia, mutta meille on kerrottu, että muita kuin ryhmäavustaja-nimikkeellä kulkevia, ei olisi ollut tarjollakaan. Ja koska meidän lapsen lausuntoja on käytetty hyväksi avustajaa hakiessa, niin aion myös varmistaa, että hän tarvitsemansa avun saa.

Olen iloinen myös siitä, että uusi ja vanha lastentarhanopettaja aikovat pitää kunnon palaverin, jossa käydään läpi kaikki hänen ominaispiirteensä ja miten hänen kanssaan kannattaa toimia. Puhuimme myös, että suhteellisen pian järjestetään sitten palaveri, jossa on mukana myös vanhemmat ja mahdollisesti myös toimintaterapeutti ja/tai kiertävä erikoislastentarhanopettaja. Minä olen ollut todella onnellinen siitä, että meidän molemmat lapset ovat olleet niin hyvässä hoidossa. Tiedän, että meidän poika saattaa joskus koetella hermoja. Hän ei ole kaikista helpoin tapaus. Häntä ei kuitenkaan ole nähty ”ongelmana” tai ”häirikkönä”, vaan on nähty se lapsi sieltä haasteiden takaa ja myös kaikki lapsen positiiviset piirteet, joita on paljon niitäkin. Hän on saanut todella lämminhenkistä ammattimaista kasvatusta kaikilta ryhmän aikuisilta, hänestä on aina puhuttu meille vanhemmille niin kauniisti ja olen siitä äärettömän kiitollinen.

Juhannustunnelmia ja erityispiirteitä

Nyt kun sain tuon burnout-tarinan valmiiksi, niin ajattelin vielä pistää muutamia kesäisiä mietteitä ylös ennen kuin ryhdyn toden teolla lukemaan viimeiseen kesätenttiin ja lapset jäävät päiväkodista kuukaudeksi lomalle.

Kesäloma tosiaan. Paria viime kesälomaa odotin todella kauhunsekaisin tuntein. "Eikö päiväkoti voisi olla ympäri vuoden auki?! Miten mä selviän? Aargh!" Nyt voin sanoa, että odotan sitä ihan iloisin mielin. Se taitaa jo olla merkki siitä, että eteenpäin on menty. Samanlaista hermolomaa se ei varmasti tule olemaan vuosikausiin kuin se oli ennen lapsia. Tosin aikuisella iällä "kesäloma" on ollut oikeastaan vaihtelevan mittainen vapaaehtoinen palkaton työttömyysjakso, mutta kesäloma kuulostaa kivemmalta. ;)

Juhannuksen vietto vanhempieni mökillä oli myös virkistävää ja mukavaa sateisista hetkistä huolimatta. Saunottiin, uitiin, syötiin, seurusteltiin, kalasteltiin ja melottiin. Veljeni pisti lasten iloksi lentonäytöksen pystyyn cuadrokopterillaan. Lapset leikkivät kivoja leikkejä. SI-lapsi innostui keppihevosesta ja viiletti sillä kovaa vauhtia ympäriinsä. Välillä hän pysähtyi antamaan sille tilliä ja ruohosipulia. Sitten sen kanssa nukuttin myös. Hän oli kuulemma prinssi ja minä kuningatar. Parit melttarit tuli SI-lapselta jossakin vaiheessa, mutta ei ne koko reissua pilanneet. Yleensä luonnossa oleminen rauhoittaa meidänkin lasta ja hän rakastaa kökkiä metsässä, mutta ruokapöydässä istuminen kaikkien sukulaisten kanssa tuntui vaikealta ja pikkusiskolle oltiin aina välillä kateellisia äidin huomiosta.

Ne varsinaiset huutokohtaukset tulivat itseasiassa pitkästä aikaa jonkin motorisesti hämmentävän toiminnan seurauksena. Meidän mökkiä lähellä on yksi leikkipuisto. Siellä on iso kiikkulauta, jonka molempiin päätyihin mahtuu kaksi lasta. Toisessa päässä oli serkku ja joku entuudestaan tuntematon lapsi ja toisessa päässä oli meidän SI-lapsi ja pikkusisko. Parin ensimmäisen keinahduksen jälkeen piti yrittää vaihtaa asentoa parempaan (niinkuin siinä voisi kovin monessa asennossa olla). Pitkään hän siinä venkoili ja muut lapset alkoivat olla jo, että "hohhoijaa". Sitten lopulta sanottiin, että jos ei nyt tunnu hyvältä, niin tule pois, että muut lapset sentään saavat kiikkua. Voi sitä harmituksen määrää taas. Sen huomasi myös, että osa siitä melttarista johtui jotenkin siitä kontrollin tunteen pettämisestä ja fyysisesti hämmentävästä olosta. Aika pian sen perään hän halusi mennä pikkusiskon kanssa kahden lapsen istuttavaan keinuun, jossa istutaan vastakkain. Sekin oli liikaa. Sitten taas uudet melttarit...

Aika paljon hän on itseasiassa onnistunut kompensoimaan tasapaino-, koordinaatio- ja muita motorisia haasteitaan näköaistin avulla. Ennen uudempia erikoistoimintaterapeutin testejä nyt keväällä luulin jo, että hän tulisi pärjäämään niissä paremmin kuin edellisellä kerralla. Mutta ikää oli tullut lisää edellisistä testeistä ja ongelmat olivat pysyneet samoina, joten pisteet olivat huonompia. Vanhempana tuntuu ristiriitaiselta samalla iloita ja samalla harmistua huonoista testituloksista, mutta jos "pärjää liian hyvin" (vaikka oikeasti pärjäisi huonosti), niin kaupungilta ei heru toimintaterapiaa. Nyt jotkut vestibulaarista aistitiedon (tasapaino ja liike) käsittelyä testaavat tehtävät menivät niin huonosti, että vain 2% ikätovereista pärjää niissä huonommin. Samoin proprioseptiivisen aistitiedon (asento ja liike) käsittelyssä oli isoja haasteita. Nyt toimintaterapia on viimein alkamassa syyskuussa ja siellä tullaan keskittymään tosi paljon tähän motoriikkaan.

Jos näköaistin siis sulkee pois käytöstä, niin juuri mikään motorinen toiminta ei onnistu. Jopa seisominen paikallaan silmät kiinni on vaikeaa. Ensimmäisissä testeissä (yksityisellä erikoistoimintaterapeutilla 4-vuotiaana) kokeiltiin, että pystyykö hän seisomaan silmät kiinni 15 sekuntia. Silmät aukesivat 9 sekunnin kohdalla. Esineitä hän tunnisti sormilla tunnustelemalla, mutta jos tt koski hänen sormeensa, niin oli todella vaikea sanoa, mihin sormeen häntä on koskettu. Pimeän pelko siis saa uuden merkityksen, jos ei ole perillä siitä, missä asennossa oman kehon raajat ovat ja miten niitä pimeässä liikutellaan.

Näiden lisäksi myös kuuloaisti on erityisen herkkä. Kovia ääniä pelätään ja liian hälyisä ympäristö tekee ylivirittyneeksi ja vaikeuttaa tarkkaavaisuutta ja keskittymistä. On vaikea tässä vaiheessa sanoa, onko pojalla mahdollisesti myös adhd, vai johtuuko kaikki vain sensorisen integraation häiriöstä. Kun on vaikea sulkea niitä turhia ääniä pois vaan kaikki äänet ovat jotenkin samanarvoisia tai yhtä sekavaa massaa, on vaikea keskittyä siihen, mitä pitäisi kuunnella tai tehdä. Oman toiminnan ohjaus on vaikeaa. Jokainen risahdus voi potentiaalisesti suistaa tekeillä olevan tehtävän raiteiltaan. Päiväkodissa hänet laitetaan pukemaan ensimmäisenä ja kas kummaa hän on yleensä viimeisenä valmiina. Hän on päiväkodissa aina reunapaikoilla ja aikuisen vieressä.

Vähiten on ollut haittaa herkästä tuntoaistista. Se ei ilmene niin voimakkaana ja häiritse niin paljon. Lähinnä pesulaput, hihat ja lahkeet ovat usein huonosti ja sukat ja kalsarit ovat inhokkilistalla. Hän ei pidä liian hipelöivästä kosketuksesta, mutta tykkää oikein kunnon karhunhalauksista. En tiedä, onko siitä ollut mitään hyötyä, mutta hän nukkuu myös painopeiton kanssa, koska sen olisi määrä rauhoittaa hermostoa kokonaisvaltaisesti.

Monet arkipäiväiset toiminnat vaikeutuvat, jos karkea- ja hienomotoriikassa on haasteita. Kyse ei ole vain koulun jumppatunneista ja kuvistunneista. (Toki hän ei ole vielä koululainen.) Monet sellaiset asiat, joista lapset yleensä nauttivat eivät meidän pojan kanssa oikein vielä onnistu. Konsertit, elokuvateatterit ja huvipuistot ovat paikkoja, joihin en häntä vielä ehkä veisi. Tai siis olemme vieneet joskus ja todenneet, ettei koskaan enää. Leffaan ei ole vielä viety. Päiväkotiryhmän kanssa hän on käynyt niin usein katsomassa erilaisia lapsille suunnattuja nukke- ja muita teatteriesityksiä, että niiden suhteen hän on saanut siedätystä. Tarhatädin kädestä pidetään lujasti kiinni, kun alussa valot sammuvat tai jos tulee joitakin hämmentäviä äänitehosteita. Ehkä jonakin päivänä nuo muutkin jutut onnistuvat, koska siinä missä muidenkin lasten, niin kyllä SI-lastenkin aivot ja hermosto muokkautuvat. Parturissakin on nykyään vähän helpompi käydä ja nyt isompana kuulosuojaimet myös kelpaavat paremmin. Pienempänä hän vastusteli, koska kaikista sitkeistä selityksistä huolimatta hän pelkäsi, että niistä tulee musiikkia.

Olen tässä jonkin verran luetellut lapsemme erityispiirteitä, mutta tämä ei nyt ole kattava listaus. Muitakin haasteita on. Ne tulevat ajan mittaan käymään ilmi tässä blogissa. Ajattelin lähiaikoina kirjoittaa myös kirjoituksen siitä, minkälaisia apuvälineitä ja keinoja meillä on ollut käytössä ja onko niistä ollut mitään hyötyä, sekä mitä olimme ajatelleet ottaa seuraavaksi käyttöön. Täytyy opetella lisäämään kuviakin tähän blogiin... ;) Ja lisäksi olin ajatellut kirjoittaa sellaisen jutun, jossa keskityn vain ja ainoastaan kaikkeen positiiviseen tuon synkän burnout-tarinan vastapainoksi. Jonkun kirjoituksen aion suoda päiväkodin ryhmänvaihdosasioille. Voi kääk! Ja sille miten täällä poika on stressannut jo pari viikkoa siitä (tismalleen yhtä pitkään kuin on ollut tutustumiskäyntejä 5-vuotiaiden ryhmään), vaikka vielä olisi koko pitkä kesälomakin välissä......

Nyt muihin hommiin! Kivaa päivää kaikille! :)

Tarina burnoutista osa 4.

Aikaa kului lisää ja päivät menivät esikoisen kanssa taistellessa. Siirtymätilanteet olivat usein pahimpia. Vaatteet puettiin väkisin. Se oli haastavaa, mutta pikkuhiljaa ylivoimalla ne menivät lapsen päälle. Seuraavaksi vuorossa oli väkisin vaunuihin istuttaminen. Se oli vielä vaikeampaa. Hän keksi miten vaunuista valutaan makaronin tavoin alas sekunnin murto-osassa ennen kuin äiti ehtii edes saada kunnon otteen rensseleistä. Varmasti meni väkivallan puolelle, kun painoin toisella käsivarrellani pojan rintakehää niin kovaa kuin pystyin rattaiden selkänojaa vasten ja yritin toisella kädellä kiinnittää viisipistevyötä. Sitten helpotus! Nyt se on kiinni, eikä pääse sieltä vähään aikaan irti! Sitten vauva omalle paikalleen ja menoksi. Nämä tilanteet olivat niitä, jolloin ensimmäisiä kertoja vihani alkoi todella nousta pintaan. Se tapahtui pikkuhiljaa. Kyllä niitä tilanteita oli joskus muitakin. Joskus kun yritin saada lapsia samaan aikaan nukkumaan edes osan aikaan, niin muistan sen vihan tunteen rinnassani, kun juuri kun toinen oli viimein nukahtanut ja kuvittelin saavani vähän omaa aikaa, niin kolmen minuutin päästä toinen heräsi. Oli joskus pakko mennä toiseen huoneeseen huutamaan, kiroilemaan, itkemään ja hakkaamaan tyynyä. Vastaherännyt lapsi (kumpi nyt olikaan) varmaan ihmetteli, että mitä ihmettä täällä tapahtuu.

Jossain vaiheessa tilanne oli niin tulehtunut, että en kerta kaikkiaan tullut pojan kanssa toimeen. Sillä oli kasvanut vaatimukset minua kohtaan hirveän tarkoiksi ja jos kaikki ei mennyt hänen haluamallaan tavalla, niin hän alkoi huutaa. En siis edes yrittänyt täyttää hänen toiveitaan, jos ne tuntuivat kohtuuttomilta. Toteutin kohtuulliset toiveet, mutta koitin parhaani mukaan vetää myös rajani, ja yritin olla flaidaamatta, kun seuraukset iskivät päälle. Mutta lopulta en vaan jaksanut sitä enää. Tilanteet saattoivat syttyä sekunnissa ihan lähtökohdiltaan rauhallisestakin tilanteesta. Olin kuin aikapommi ja niin oli poikakin. Kerran aamiaispöydässä hän sanoi nätillä äänellä ”Äiti?”. Johon vastasin oikein ystävällisellä äänellä ”Mitä?”. Reaktio oli hirveä huuto. ”SUN PITI SANOA ”MITÄ KULTAAAAAAAA?!!” Arvaatte varmaan, että itsekin raivostuin. Mies oli juuri lähdössä ovesta ulos töihin, mutta kääntyi takaisin. Jotenkin se tilanne siinä sitten rauhoitettiin. Lopuksi mies kysyi: ”Voinko mä lähteä nyt töihin vai pitääkö mun ensin piilottaa veitset?” Jostain syystä ei naurattanut. Tuntui sillä hetkellä, ettei se ollut edes vitsi.

En muista kuinka pitkään tämä vaihe kesti. Olimme joutuneet sellaiseen kehään, jossa molempien reaktiot ruokkivat toisiaan. Lopulta tuntui siltä, että raivoaminen ei enää edes ollut varsinaista reaktiota uhmaan, vaan oman pahan olon purkamista. Avunhuuto jonnekin avaruuteen. Tietysti ne olivat aina joitakin reaktioita johonkin tilanteeseen. Ei ne vihan tunteet tyhjästä syttyneet. Ja lapsi myös osasi tehokkaasti provosoida. Olen ymmärtänyt, että kun lapsi yrittää hallita vanhempansa pelottavia tunteita, hän saattaa provosoida niitä tahallaan esiin. On turvallisempaa lapselle, kun tietää, että tekemällä näin se kohtaus tulee kuin se, että vanhempi raivoaisi ihan ennalta arvaamattomasti. Lapsi siis selvästi provosoi. En pahoinpidellyt lapsia fyysisesti tietenkään, mutta varmasti raivarini saattoivat tuntua lapsesta pelottavilta. Se kun äiti raivoaa suu vaahdossa ja se kädessä oleva muovinen Ryhmä Hau -huilu katkeaa seinän kulmaan osuessaan. Provokaatio ei tietenkään tee siitä raivoamisesta hyväksyttävämpää, mutta niin kuin jo on ehkä käynyt ilmi: olin aika loppu. Mietin itsekin, että miten ihmeessä on edes mahdollista kokea tällaista vihaa? Mulla on varmaan jotain patoutuneita lapsuustraumoja. Koitin miettiä iltaisin pääni puhki mun naurettavan onnellista lapsuuttani ja keksimällä keksiä sieltä joitakin traumoja, koska olin lukenut niin monta artikkelia siitä, miten lapsen uhmatessa vanhemmassa herää lapsuuden traumat ja lisäksi jos aikuinen suuttuu lapsen uhmatessa, se on vaan merkki siitä, että aikuinen on lapsellinen typerys, joka on jäänyt jonnekin alemmalle kehitysasteelle. Ainakin se on merkki siitä, että aikuisen keinot ovat loppuneet. Avuttomuus herättää aggressioita. Sitähän mä olin, avuton.

Muutaman kerran seisoin puhelin kädessä miettien mihin pitää soittaa sanoakseen, ettei jaksa enää. Kynnys oli kuitenkin suuri. Pelkäsin. Pelkäsin, että lapseni vietäisiin minulta. Vaikka aina sanotaan, että huostaanotto on se kaikkein viimeisin keino ja lastensuojelusta ja perheneuvolasta saa kaikenlaista apua jo kauan ennen sitä, olin lukenut artikkeleita lastensuojelun resurssipulasta ja tiukasta tilasta ja aivan käsittämättömistä huostaanotoista. Ja muistin, että onhan mulla mieskin (lapsen toinen huoltaja), jonka mielipidettä varmaan kuuluisi kysyä tällaisissa asioissa. (Nämä hetket olivat aina silloin kun mies ei ollut kotona.) Lisäksi: mullahan oli tukijoukkoja! Pilvin pimein! Ja monia asiantuntijoita aivan lähipiirissä. Meillä oli monenlaiset keinot olleet jo pitkään käytössä ennen SI-”diagnoosia”. Keskustelut muiden kanssa olivat joskus todella hyödyllisiä. Omaa toimintaa aina helpotti se, kun oli joku ”suunnitelma”. Se auttoi joskus pysymään tyynenä silloin kun normaalisti olisi tullut raivari. Siksi mietinkin, miksi soittaisin jollekulle tuntemattomalle pyytääkseni apua, kun mulla on jo kaikki ammattilaisten vinkit käytössä, eikä tämä elämä silti tunnu tämän helpommalta. Ajattelin, etteivät ne ole mitään taikureita siellä perheneuvolassakaan (mikä itse asiassa pitää paikkansa) ja kukaan ei voi minua auttaa. Aliarvioin kuitenkin pienenkin avun merkityksen. Ja vaikka tiesin, ettei tämä kaikki ole ihan normaalia, niin en ajatellut, että sellaista kolmevuotiasta voisi vielä mitenkään tutkia. Olisinpa tajunnut, koska SI:tä voi tutkia nuoremmiltakin kuin nelivuotiailta. Olen jälkeen päin miettinyt, että jos olisin ollut yksinhuoltaja ja kaikki isovanhemmat, siskon perhe ja muut sukulaiset olisivat asuneet vaikka toisessa kaupungissa, olisin varmasti soittanutkin johonkin auttavaan puhelimeen. Tukiverkosto ihmiset!! Se pitää ihmisen pystyssä silloin kuin ei vaan jaksa! (Ja älkää olko niin ylpeitä ja pelokkaita kuin minä, vaan soittakaa myös sinne auttavaan puhelimeen, jos tuntuu, että sille on tarvetta.)

En ole missään vaiheessa kokenut olevani masentunut kuitenkaan, mitä pidän pienenä ihmeenä. Olen kerran ollut masentunut, kun teininä käytin vuoden E-pillereitä, joten tiedän kyllä miltä se tuntuu. Oli siinä myös vähän elämänkriisiä ja yksinäisyyttä taustalla myös, mutta jotenkin se pillereiden popsimisen lopettaminen muutti oloa ihan valtavasti ja yllättävän nopeasti. Sen lisäksi, etten hoitovapaalla kokenut sitä masentuneen tyhjyyden tunnetta, jotenkin kummasti aina kun oli vähän helpompi tilanne tai vaihe päällä, tai pääsin lapsista vähäksi aikaa eroon, oloni tuntui ihan normaalilta ja hyväntuuliselta, suorastaan helpottuneelta. Mun päähäni ei mahdu se, että ihminen voi olla masentunut tietämättään, mutta kai sellaistakin tapahtuu. Musta on kuitenkin aina tuntunut, että mulla on sellainen aivokemia, joka suojaa mua masennukselta johonkin pisteeseen asti. Normaali elämä ilman pahempia tragedioita on suuri onni. Suorastaan rakastan tylsyyttä. Toki pelkäsin masennuksen iskemistä, koska tiedän, että ahdistuneisuutta saattaa seurata masennus.

Viimeisten kuukausien aikana aloin myös pääni sisällä sulkea maailmaa ympäriltäni, koska en vaan pystynyt enää aina vastaanottamaan kaikkea. Saatoin havahtua siihen, että tuijotan seinää ja lapsi on kysynyt multa jotain jo viisi kertaa ja pitäisi varmaan vastatakin sille jotain. Tai että olisi varmaan syytä jossakin vaiheessa noukkia tuolta lattialta tuo muovilautanen, jonka kuopus on heittänyt sinne jo jonkin aikaa sitten. Olin loppu. Jotenkin päivästä toiseen kuitenkin selvittiin. Keho hoiti lapset, vaikka pää löi tyhjää. Huomasin myös osaavani puhua ihan nätisti lapsille ja juttelevani, vaikka ajattelin jotain ihan muuta samalla. Samoin tuutulaulut tulivat ihan automaatiolla.

Yksi tekijä, josta kärsin myös hämmästyttävän paljon noiden kahden vuoden aikana, ei ole läheskään niin shokeeraava kuin kaikki edellä. Introverttinä - vaikkakin aika sosiaalisena sellaisena - yksi mun pahimpia painajaisiani on se, että mut pakotetaan jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Uskon, että kaikki ihmiset tarvitsevat joskus omaa aikaa ja sitä, että edes joskus saa tehdä, mitä itse haluaa. Veikkaan kuitenkin, että introvertit kärsivät oman ajan puutteesta vielä enemmän kuin ekstrovertit. Introvertit todella tarvitsevat myös aikaa olla yksin, jolloin voi hiljentyä omien ajatusten äärelle ja palautua kaikista sosiaalisen elämän kuormittavista piirteistä. Joku kertoi hiljattain, että heidän perheessään kaikki aikuiset ja lapset ovat introverttejä ja kaikki vain leikkivät, piirtävät, lukevat ja pelaavat eri huoneissa hiljaa itsekseen ja sitten kokoonnutaan yhdessä päivälliselle seurustelemaan. Mikä taivas! Kärsin siitä, että minun piti olla jatkuvasti saatavilla. Pahimmillaan pientäkään hetkeä ajatella omia ajatuksiaan ei ollut. Sen lisäksi siis, ettei minulla ollut tilaa omiin tunteisiin (ks. osa 3.), minulla ei ollut myöskään aikaa ajatuksille. Sille, että voisi suunnitella tulevaa, unelmoida, muistella menneitä, pohtia jotakin kinkkistä pulmaa, käsitellä vaikeita asioita tai miettiä arkipäiväisiä asioita. Oma elämä oli jotenkin täysin katkolla.

Yksi todella iso apu jaksamiseen oli kuitenkin se, kun aloitin kuorossa nuoremman ollessa 1v. 2 kk. Kerran viikossa sain karata kuulemaan sulosointuja ja laulamaan itsekin, sekä istumaan kaljalla aikuisten ihmisten kanssa. Huutoon kyllästyneet korvani ottivat sen ilolla vastaan. Toki sekään ei korvannut yksinoloni tarvetta. Ja toisinaan menin myös vähän sekaisinkin siitä sosiaalisuuden määrästä. Aivan eri maailma! Ihan kuin enkeli ja piru olisivat pelanneet tennistä minulla ja minä olin se pallo. Kerroin toki kuorossa kotioloistani, mutta silti tuntui usein, että olen reväisty paikalle joltain ihan toiselta planeetalta. Jossain vaiheessa kuorokin alkoi tuntua sellaiselta asialta, johon aloin kaivata etäisyyttä. Kaipasin vain yksinoloa. Mutta se tasaantui sitten pikkuhiljaa.

Palasin opiskelujen pariin, kun nuorempi lapsista oli noin 1v. 9 kk. Heinäkuussa kesälomaa oli yllättävän mukavaa viettää yhdessä. Mies piti lomaa ja isovanhemmista oli taas suuri apu. Lapset nauttivat mökeillä olosta ja itsekin nautin luonnonhelmaan pääsemisestä. Mutta elokuussa laskin silti päiviä hoitovapaan päättymiseen, koska tiesin, etten vain jaksa enää. Samaan aikaan odotin sen päättymistä toki myös suurella haikeudella, koska tuntui kurjalta laittaa pikkusiskokin päiväkotiin. Niin oudolta, kun se jostakusta ehkä saattaa kuulostaakin, niin olen joutunut jossain määrin tekemään myös surutyötä sen vuoksi, että musta tuntuu, että pikkusiskon varhaisimmat vuodet vietiin minulta.

Elämä helpottui aivan sikana, kun hoitovapaa loppui ja opiskelut jatkuivat. Mustasukkaisuus vähän myös hellitti isommalla, kun nuorempi ei saanut enää etuoikeutta olla äidin kanssa kahdestaan kotona kolme kertaa viikossa. Monille lasten kanssa burnoutin kokeneille töihin paluu tuntuu lomalta. Niin kävi minullekin. Tosin aika krapulaiselta lomalta se tuntui. Tuntui ihmeelliseltä jo vaan istua junan/bussin penkillä kuin joku normaali ihminen ja katsella ulos ikkunasta maisemia joko hiljaisuudessa tai kuunnellen musiikkia kuulokkeilla. Pari ensimmäistä viikkoa en oikein tiennyt kylläkään, että mitä minun pitäisi tehdä ja olin todella pihalla. Olin kuin vankilasta päässyt takaisin ulkomaailmaan ja nyt piti opetella uudestaan elämään normaalia elämää…

Tänä päivänä meillä menee miljoona kertaa paremmin. Moni ongelma on helpottanut, kun pojalle on tullut lisää ikää, minä olen saanut lisää aikaa ja me vanhemmat olemme saaneet lisää keinoja niin pojan kanssa toimimiseen kuin omien tunteiden hallintaankin. Haasteiden kanssa pärjätään. Mulla on hyvä suhde poikaan. Oikeastaan musta tuntui, että sain lopulta sen pienen hellyttävän taaperon takaisin. Sen taaperon, joka rakasti kaikkea ja kaikkia, joka ei voinut kävellä kukkien ohi poimimatta niitä maljakkoon ja joka yritti antaa pusuja leppäkertuille ja hämähäkeille. Vajaan vuoden ajan meillä on jo mennyt lasten kanssa ihan kivasti. Pojalla on kavereita. Voimme elää normaalia elämää ja tehdä kivoja asioita yhdessä perheenä. Iloitsen suunnattomasti, kun näen pojan oppivan uusia asioita, jotka ovat tuottaneet SI-häiriön takia haasteita. Rakastan molempia lapsiani päivä päivältä enemmän. Ja mä selvisin! Nuolen yhä haavojani, mutta mä selvisin! 

Mä en kirjoita näitä juttuja kerjätäkseni sääliä tai jaxuhaleja. Ja toivon, etteivät ihmiset ala tämän jälkeen suhtautua muhun mitenkään eri tavalla. Oikeastaan kaipaan vain ymmärrystä – itselleni ja muille samanlaisten asioiden kanssa painiville. Olen kyllästynyt olemaan Jupiterista, kun muut ovat Tellukselta. Jos teksti kuulostaa tutulta: Et ole yksin! Suosittelen vertaistukiryhmiä. Jos tämä teksti taas aiheutti moraalisen paniikin: Pahoittelen kokemaasi mielipahaa, mutta halusin vain kertoa, että on meitä, jotka vietämme illat kasvatusoppaiden kanssa, olemme kokeilleet kaiken mahdollisen ja mahdottoman, osasimme hoitaa muiden lapsia moitteettomasti ennen kuin saimme omia, mutta silti emme saa lastamme käyttäytymään/toimimaan/reagoimaan kaikissa tilanteissa niin kuin sinun tai sukulaisesi lapset. Eikä hänen tarvitsekaan aina tehdä niin (tilanteesta riippuen tietenkin). Tämä on elämää. Elämään mahtuu erilaisuutta. (Paitsi huudon muodossa!) Ja me vanhemmat autamme lastamme eteenpäin: toimimaan, oppimaan, sopeutumaan, ottamaan kaverit huomioon, pitämään myös oman puolensa ja olemaan onnellinen. Tiedän, että monilla ihmisillä on paljon isompia murheita elämässään. Asun maassa, jossa ei käydä sotaa. Katto on pään päällä, kaupassa on ruokaa ja puhdasta vettä tulee hanasta. Kenen elämässä ei olisi kolhuja? Lämmin kiitos, jos olet jaksanut lukea tänne asti. Ja lupaan tosissaan, ettei tämä blogi tule olemaan näin rankkaa luettavaa jatkossa. ;) Mökeillä mä en myöskään kirjoittele varmaan mitään, joten saattaa tulla pidempiä taukoja tämän blogin kanssa. Nyt juhannuksen viettoon kaikki! J

Tarina burnoutista osa 3.

Eniten burnouttiini vaikuttava(t) tekijä(t) on luettavissa osasta 2. Jatkoa edelliseen kuitenkin seuraa nyt. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että vauvavuosi oli täynnä kaikenlaisia erikoistilanteita. Te muut pienten lasten vanhemmat tiedätte. ”Kyllä tämä elämä tästä kohta helpottaa, kun viimein parannutaan tästä neljän viikon flunssasta/korvatulehduskierteestä/vatsataudista/vesirokosta/täistä/kihomadoista…” Eikö niin?! ;) Sitten menee puoli vuotta ja sä huomaat, että tässä ollaan vain koko ajan siirrytty erikoistilanteesta toiseen. On siellä varmaan muutama päivä jossain välissä, kun planeetat ovat oikeassa asennossa ja elämä tuntuu normaalilta. Tosin meidän tapauksessa normaaliin kuului järjetön uhma, mustasukkaisuus ja huutokohtaukset. (Lohduttaudun kuitenkin sillä, että meillä ei ole ollut vielä koskaan täitä eikä kihomatoja, luojan kiitos!)

Alkutaivalta kahden lapsen äitinä kuormitti kyllä sairastelut, koska isompi tietysti toi päiväkodista kaikki mahdolliset pöpöt. Neiti oli vain 2,5 kk, kun RS-virus tarttui häneenkin. Ensimmäinen sairaalakeikka oli eräänä yönä RS-viruksen aiheuttaman korvatulehduksen takia. Meillä oli myöhemmin parit kontrollikerrat ja juuri kun kaiken piti olla ihan hyvin, niin pitikin jäädä sairaalaan osastolle, kun lääkäri (onneksi) huomasi, että nukkuva potilas piti liian pitkiä (max. 9s) taukoja hengityksessään. Siitä alkoi uniapneatutkimukset ja kolmen viikon kofeiinin anto, joka pilasi hyvät unet. Kofeiinin tarkoituksena oli estää vauvaa pääsemästä liian syvään uneen. Se ei myöskään maistunut neidille kovin hyvin. Positiivista oli se, että päästiin kuitenkin aika pian kotiin ja saatiin kannettava saturaatiomittari kotiin mukaan, eikä tarvinnut sitä kolmea viikkoa sairaalassa viettää.

Saturaatiomittari kulki kaikkialla mukana, koska öiden lisäksi myös päiväunien aikana se piti kiinnittää vauvan jalkapohjaan. Olin siis hyvin paljon vauvassa kiinni ja seurasin laitteen piippailuja herkeämättä. Mulle oli kaikista kärsivällisistä selityksistä huolimatta jäänyt vähän auki, että mitkä piippaukset ovat sellaisia, joiden takia mun pitää soittaa sairaalaan tai 112:een. Ainakin, jos vauva muuttuu siniseksi. OK. Joka tapauksessa se oli säädetty aika herkälle ja piippasi suhteellisen ahkerasti. Voi sitä onnea, kun saatiin terveen paperit. Kaikki johtui vain RS-viruksesta ja pelko rakenteellisesta ja pidempiaikaisesta ongelmasta oli takana. (Lukijalle tiedoksi, että kätkytkuoleman riski on huomattavasti suurempi, jos vauvalla on uniapneaa. En muista prosenttilukuja.) Tämä tietysti vaikutti poikaankin, koska olin entistä enemmän vauvassa kiinni ja huolissani.

Oltiin viimein selvitty apneoista ja tautikierteestä, kun miehen oli lähdettävä viikon työmatkalle vauvan ollessa 4 kk. Sain todella paljon apua anopilta ja omilta vanhemmiltani, mistä olin hyvin kiitollinen. Mutta edes isovanhemmat eivät voineet pelastaa minua öiltä, jotka nukuin kahden lapsen välissä. Nukuin varmaan tunnin joka yö. Läpi yön oli hereillä ensin toinen, sitten toinen, sitten molemmat, sitten toinen, sitten molemmat, sitten toinen… Olin elävä kuollut kun mies tuli matkalta kotiin.

Aika pian tämän jälkeen sain puhelinsoiton. Eräs tuttuni oli tehnyt itsemurhan hirttäytymällä (hän oli sairastanut anoreksiaa 10 vuotta). Olin juuri laittamassa lapsia päiväunille (samaan aikaan!). Sain pidäteltyä sen aikaa, että lapset nukahtivat. Sitten itkin kaksi tuntia, kunnes lapset heräsivät. Totesin mielessäni, että ei tässä auta muu kuin ruveta tekemään sitä välipalaa. Olin jo oppinut, että tässä perheessä minulla ei ole tilaa tuntea yhtään mitään. SI-poika ei kestä sitä, että äiti tuntee mitään muita tunteita kuin puhdasta iloa (ainakaan silloin). Ja se hetki siinä keittiössä välipalaa laittaessa oli yksi virstanpylväs. Siitä alkoi matka, jossa aloin muuttua pikkuhiljaa tunteettomaksi robotiksi. Ei minusta täysin tunteetonta robottia loppujen lopuksi tullut, eikä mitenkään lopullisesti. Mutta pari vuotta yritin siirtää kaikki omat tunteeni ja tarpeeni sivuun, koska niiden olemassaolo tuntui vain hankaloittavan perhe-elämää.

Minullahan ei kuopuksen vauvavuonna ollut oikein mitään omaa aikaa. Arkisin ei yleensä minuuttiakaan. Kun nuorempi oli vuoden vanha, sain lapset nukkumaan päiväunia samaan aikaan parin kuukauden ajan, kunnes isommalta jäivät päiväunet kokonaan pois. Oli varmasti monia syitä, miksi koin, etten voi saada vapaa-aikaa itselleni. Niistä kaksi suurinta syytä olivat kuitenkin 1) se, etten uskonut juuri kenenkään muun kuin minun tai mieheni pärjäävän meidän lasten kanssa siihen aikaan ja 2) elin pitkään siinä kuvitelmassa, että nuorempi ei huoli tuttipulloa, koska hän ei huolinut tuttiakaan. No aika minimaalisesti hän kyllä tuttipullosta joi, kun sitä ensimmäisen kerran testattiin. Siirryttiinkin aika pian nokkamukiin. En myöskään oikein saanut kumpaakaan rintapumppua enää toimimaan, vaikka esikoisen ollessa vastasyntynyt pumppasin tuhatta ja sataa, kun kohtutulehdus pilasi hyvin alkaneen imetyksen. En myöskään halunnut antaa korvikemaitoja. Vettä tai korvikemaitoa hänelle kyllä kai sitten loppujen lopuksi annettiin, mutta vasta 7 kk kohdalla, kun hän oli jo jonkin aikaa ehtinyt syödä kiinteitä. Tämän vuoksi sitä ennen mun oma aikani oli sitä, että mies lähti kerran kuukaudessa lasten kanssa puistoon, jotta ehdin imuroida ja pestä vessaa niin paljon kuin ikinä ehdin. Voi olla, että tätä tapahtui useamminkin, en muista. Oli kerrassaan paska talvi ja ihan mihin tahansa loskakenttään en varmaankaan miestä pyytänyt lapsia viemään. Ja ei, tämä ei ollut uhriutumista! Mä NAUTIN siivoamisesta ja siitä, että sain olla edes vähän aikaa lapsista erossa ja pystyin edes satunnaisesti vaikuttamaan elinympäristööni jotenkin positiivisella tavalla.

Luoja, miten kärsin siitä läävästä, jota ei ollut kummallakaan meistä juuri aikaa siivota. Lelukaaosta meillä ei juuri ole juuri koskaan ollut, koska meillä on ollut aina tapana laittaa lelut illalla laatikkoon ennen nukkumaanmenoa. Minulle aikuisten vapaa-aika ei voi alkaa, jos lattia on täynnä leluja. Se on joku psykologinen juttu. (Asiaa helpotti se, että meidän poika ei juurikaan harrastanut sitä, että kaikki lelut vedetään laatikoista lattialle ihan huvin vuoksi. Pikemminkin oli järjestelemässä pikkuautoja riviin. Tähän aikaan epäiltiin myös Aspergeria, mutta muutamat siihen viittaavat piirteet poistuivat kokonaan iän myötä.) Muilta osin kaaosta ja likaa sitten oli. Usein sitä vapaa-aikaa ei kyllä illallakaan ollut, koska kuopus saattoi nukahtaa pari tuntia esikoisen jälkeen ja menin itse samaan aikaan nukkumaan. Pyykkiä koitettiin ripustaa joskus yöllä, kun olisi pitänyt jo olla nukkumassa, koska päivät ja illat menivät tiiviisti lasten kanssa. Ei edes mennä sen tarkemmin henkilökohtaiseen hygieniaan, joskin voin sanoa, että ihan normaali hiustenpesuväli oli se kaksi viikkoa. Maailman paras siskoni (eikä edes ole sarkasmia) kerran murjaisi englanniksi päivällispöydässä, kun meidän vanhempien kotona oli ulkomaalaisia vieraita, että ”Siiri voi tulla saunaseuraksi, sen hiukset kaipaa pesua!”.

Muistan todella elävästi sen, kun nuorempi oli 7 kk ja mies lähti lasten kanssa vanhempiensa luokse viideksi tunniksi. Se oli ehdottomasti pisin aika, jonka olin ollut lapsista erossa siihen mennessä. Stressasin sitä, että miten nyt parhaiten käytän tämän ajan hyödyksi. ”Nyt pitäisi äkkiä relata. Siis ÄKKIÄ! Miten relataan äkkiä? En tiedä. Kohta se viisi tuntia loppuu ja ei olla vielä sovittu, koska tulee uusi oma aika. Tuleeko se viikon vai kuukauden päästä? Tällä pitää nyt selvitä sinne asti joka tapauksessa.” Pyörin ympyrää. Tärisin. Stressasin sitä, että kohta ne tulee takaisin. ”Nyt olen tuhlannut jo tunnin arvokasta vapaa-aikaa ja mitä olen saanut aikaan? Se on jo 1/5 mun vapaa-ajastani. Vielä ei ole öljyväriteline pystyssä ja aikamme uusi Mona Lisa luonnosteluvaiheessa! Kohta ne tulee takaisin - siis mun oma rakas perheeni jumalauta, voitteko kuvitella? Kehtaavatkin tulla omaan kotiinsa!” Tuntui kuin olisin ollut lääkintälotta, joka yksin odottaa, että kohta sisään kannetaan 20 haavoittunutta miestä. Olisin varmaan hypännyt parvekkeelta, jos joku olisi tullut minulle sanomaan, että helpotus koittaa vuoden ja kahden kuukauden päästä. Tai sitten en, koska meidän parvekkeelta saa korkeintaan murtuneen jalan.

Tästä jatkan neljännessä osassa. Lupaan, että neljäs osa tuo valoa pimeyteen. Lupaan myös, ettei tämä blogi tule olemaan tätä. Koen vain, että tämä tarina on tärkeä jakaa näin aluksi. Muistutan myös, että tästä tulee hyvin yksipuolinen kuva meidän elämästä. Tosiasiassa näihinkin aikoihin mahtuu paljon kaikkea ihanaa ja mun lapset ovat maailman ihanimpia, vaikka itse sanonkin! Tämä on kuitenkin tarina mun burnouttiin johtaneista syistä. Yritän tehdä tarinan lopun ennen juhannusta, ettei se jää kokonaan tekemättä.

Tarina burnoutista osa 2.

Kaikki, joilla on enemmän kuin yksi lapsi ja suhteellisen pienellä ikäerolla tietävät, että kun perheeseen syntyy uusi vauva, niin 1+1 ei ole 2, vaan 3. Ainakin ensimmäiset kuukaudet saattavat olla aika tiukkaa settiä. Aikataulut ja rutiinit ovat ihan sekaisin, uusi vauva saattaa valvottaa öisin, päiväunia nukkuvat lapset eivät välttämättä pakotettunakaan nuku päiväunia samaan aikaan ja lapset syövät eri ruokia eri aikoina. Se, että milloin ja missä lapset pystyvät nukkumaan, vaikuttaa siihen, että voidaanko ikinä lähteä mihinkään lähipuistoa kauemmaksi. Monet vanhemmat kuvailevat sitä, miten uusi ”vapaa-aika” on sitä, että osa lapsista on jossakin mummolassa hoidossa tai nukkuu päiväunia. Oikeaa vapaa-aikaa ei ole. Suihkussa ei ehdi käydä, oma ruoka jäähtyy ja lämmitetään uudestaan kolme kertaa ennen kuin se ehtii mahaan asti. Jotkut onnistuvat järjestämään itselleen jotain liikuntaharrastusta, toiset eivät. Ja kyllä: isommat lapset saattavat potea mustasukkaisuutta uudesta vauvasta. Tämä on siis ihan normi. Ja jos olet parhaillaan odottamassa toista lasta, tähän kannattaa varautua. Joillakuilla on niin unelmahelpot ja hyvin nukkuvat lapset, että tämäkin skenaario on ihan liioiteltua. Suomessa kesä on myös helpointa aikaa saada lisää jälkikasvua (wink wink!). Meillä kakkonen syntyi pimeään ja loskaiseen marraskuuhun…

Moni asia vaikutti siihen, että paloin loppuun. Isoin yksittäinen tekijä oli ehdottomasti se valtaisa kriisi, joka pojallemme iski pikkusiskon synnyttyä. Vaikea uskoa, että hänen reaktionsa olisi ollut yhtään voimakkaampi, jos minä olisin äkkiseltään kuollut. Sitä surun määrää oli tuskaista seurata. Koitin pysyä itse tyynenä ja pysyinkin suurimman osan aikaa. Oli kuitenkin paljon hetkiä, jolloin me vain itkimme sylikkäin, koska oli niin kamalaa nähdä poika niin surullisena ja koin oloni niin avuttomaksi, kun en pystynyt auttamaan häntä. Tein kaikkeni, että sain vietettyä jokaisen minuutin, kun pienempi oli unessa, leikkien esikoisen kanssa, ja tein kaikkeni, jotta hän tuntisi olevansa yhtä rakastettu kuin aina ennenkin. Kerroin sen kymmeniä (tai satoja) kertoja päivässä, pidin häntä sylissä ja hyvänä aina kun ehdin. Mutta se pudotus siltä ainoan lapsen jalustalta oli liian korkea hänelle.

En ikinä unohda sitä tuskaa ja kauhua pojan kasvoilla ensimmäisenä yönä, kun vauva oli kotona ja hän ei voinutkaan kömpiä yöllä viereeni, koska siellä oli jo joku toinen. Hyvin nopeasti nukkumisjärjestelyt muutettiinkin sellaisiksi, että mies nukkui pojan kanssa lastenhuoneessa ja minä vauvan kanssa makuuhuoneessa. Tällä systeemillä mentiin ensimmäinen vuosi. Usein poika tulikin isän viereen nukkumaan keskellä yötä. Joskus hän yritti ohi äidin luo, mutta kyllä mies aina heräsi ja pysäytti pojan. En ihmettele, että vanhempia pyydetään usein vertaamaan lapsen tilannetta siihen, että puoliso yhtäkkiä ottaakin uuden rakastajan. Kuitenkin opin pikku hiljaa avoimessa päiväkodissa ja asukaspuistossa, ettei kaikissa perheissä olla ihan näin voimakkaasti reagoitu. Yhdessä tai kahdessa perheessä oli huutoa 2-3 kk ja sitten se meni ohi. Muissa perheissä oli äidin ja isin ihania pikku apulaisia.

Samaan aikaan tilanteesta teki haastavan se, että hän regressoitui itsekin vauvaksi. Kaikki ne asiat, jotka hän ennen teki itse, eivät enää onnistuneetkaan. Hän ei osannut enää mitään! Hän odotti syöttämistä ja pukemista, ja ruinasi tisua, vaikkei ollut sellaista saanut 1,5 vuoteen. Ei puhettakaan, että meidän pottaharjoittelut olisivat edenneet mihinkään suuntaan. Hän puhui vauvakieltä ja ahtautui vauvan koppaan sikiöasentoon. Hän ei myöskään aina sietänyt ensimmäisinä kuukausina olla vauvan kanssa samassa huoneessa, eikä hän ei voinut istua samaan aikaan ruokapöydässä muiden kanssa, vaan söi erikseen (syötettynä). Jos vauva nukkui, kun olimme syömässä ja heräsi kesken ruokailun, esikoinen yritti tukehduttaa itsensä ruokaan. Hän opetteli kävelemään sivuttain ja väärin päin, jotta saattoi kävellä vauvan ohi tätä näkemättä. Jokainen inahdus vauvasta aiheutti valtavan huutokohtauksen. Vauvahan oli hyväntuulinen ja rauhallinen, mutta kyllä hänkin välillä itki. Vauvan itku oli jotain sellaista, mitä meidän SI-lapsi ei kerta kaikkiaan sietänyt. Meni pari vuotta siten, että jos pienemmästä lähti yhtään normaalia kovempi ääni, niin isompi alkoi huutaa täysiä päälle. Tätä ei tapahtunut toisin päin. Ei vielä tänä päivänäkään. Meillä itkee ja huutaa joko esikoinen tai sitten kuopus-esikoinen duo. Ja voin sanoa, että esikoisesta lähtee kovempi ääni.

Pojan suru alkoi muuttua vihaksi jossain 3-4 kk paikkeilla ja hän huomasi saavansa tehokkaasti huomiotani tekemällä kaikenlaista kiellettyä (erityisesti jos vauva oli kohteena) ja uhmaamalla minua vielä entistä enemmän (en uskonut, että on mahdollista uhmata vielä kovemmin, mutta kyllä se näköjään oli mahdollista). Välillä oli myös yrityksiä tehdä jotain vauvalle. Käytännössä onnistui kerran roikottamaan häntä jaloista pää alaspäin roikkuen, mutta ennätin syöksyä paikalle ennen lattialle pudotusta. Verbaalisestihan hän tuhosi vauvan monta kertaa. Mielikuvitus kyllä kehittyy, kun keksii millä kaikilla tavoilla tekisi mieli nähdä toisen tuhoutuvan.

On todella stressaavaa olla jatkuvasti suojelemassa pienempää isommalta kuukaudesta toiseen. Kun nuorempi kasvoi vauvasta taaperoksi, niin hänkin alkoi jo vähän yrittää pitää puoliaan. Sohvalle en voinut istua sekunniksikaan ilman, että kaksi lasta tuli taistelemaan molemmin puolin siitä kumpi pääsee syliin. Pari vuotta meni siinä, että minusta taisteltiin lähes jatkuvasti. Kun nuorempi oppi puhumaan, hän oppi kinastelemaan isomman kanssa myös verbaalisesti. ”se on mun äiti!” ”Ei kun mun” ”Ei kun mun!”. Kyllä sitä taistelua vieläkin on ilmassa, mutta se ei ole ihan yhtä intensiivistä ja jatkuvaa. Se myös useimmiten ilmenee riitana leluista ja toisen huitomisena ja lyömisenä, mikä on vanhemman näkökulmasta rasittavaa sekin.

Täytyy sanoa, että aivan ehdottomasti elämäni pahin kolmiodraama on ollut lasten kanssa. Ei mulla kyllä itse asiassa muita ole ollutkaan, mutta silti. Aikuisille ihmisille voi sanoa, että suksikaa kuuseen vaikka molemmat, mutta entä kun kolmiodraaman osapuolet ovat omat lapset? ”Kestä vielä pari kuukautta lisää. Kyllä se menee kohta ohi!”, sanoivat neuvolantäti ja kaikki tutut. Sitä samaa toivoin hartaasti. Mutta ei sitä helpotusta koskaan tullut. Yhtä huutoa ja riitelyä mun elämäni oli aamusta iltaan päivästä toiseen.

No äskeinen ei itse asiassa ole ihan totta, vaikka se siltä tuntui. Helpotuksen hetkiä toi kuitenkin päiväkoti! Poika oli kolmena päivänä viikossa päiväkodissa klo 9-15, jolloin ehdin vähän viettää äiti-tytär aikaa ja levätä tämän nukkuessa päiväunia. Ihan varmasti päiväkodissa olo lisäsi mustasukkaisuutta ja aistikuormitusta jonkin verran, mutta laskelmoin mielessäni, että mustasukkaisuus ja haastava käytös tuskin vähenisi riittävästi ottamalla häntä kokonaan pois päiväkodista, jotta jaksaisin poikaa kotihoidossa 24/7. Tytär oli muutenkin ihan heitteillä ja vailla huomiota, joten koin, että ainoa keino varmistaa, että tyttö kasvaa ja kehittyy normaalisti ja saa vähän huomiota hänkin, on se, että poika on kolmena päivänä viikossa päiväkodissa. Kerho ei olisi meille riittänyt, koska sitten en olisi saanut nukuttua päiväunia itse koskaan. Tämä mahdollisti myös sen, että pääsin tytön kanssa käymään vauvaryhmässä kerran viikossa, johon ei olisi voinut ottaa esikoista mukaan.

Ke, to ja pe menivätkin aika pitkälti viikonlopusta ja alkuviikosta toipumiseen. Pahimmillaan poika saattoi saada jopa tunninkin kestoisia kohtauksia, joissa hän karjui kuin syötävä, rimpuili ja saattoi lopulta oksentaa paidalleen. Pidimme häntä holdingissa (arkisin minä ja viikonloppuina kumpi siinä nyt sattui meistä aikuisista olemaan lähinnä) ja koitimme jutella rauhallisesti ja toisinaan myös laulaa. Hän itseasiassa pyysi itse, että laulaisin, koska se jostain syystä auttoi häntä rauhoittumaan. ”Äiti laula! Äiti laula!” hän saattoi huutaa muun mölinän välistä. Usein juttelimme rauhallisesti ja kerroimme, että ”tässä nyt istutaan, kunnes rauhoitut ja äiti ja isä auttavat sua nyt rauhoittumaan. Ei mitään hätää. Sua harmittaa/surettaa/suututtaa/pelottaa nyt asia x ja se menee ihan kohta ohi. Tunteet on vaan tunteita. Ne ei ole vaarallisia.” Sitten hän levähti vaikkapa vartiksi ja kohta tuli jokin uusi kimmoke uudelle kohtaukselle.

Olin lukenut, että kaikille kiinni pitäminen ei sovi ja että ristiriitaista tietoa on siitä, että kuuluuko näin juuri tehdä vai onko se päinvastoin haitallista. Tulimme kuitenkin vakuuttuneeksi, että tämä on oikea keino meidän lapsen kohdalla, koska hän saattoi itse pyytää, että pidetään tiukasti kiinni ja koska ”odotan että se menee itsestään ohi, enkä anna huomiota” oli meidän kokemuksen perusteella ihan vihoviimeinen juttu. On vaikea sanoa, mikä oli aina päällimmäisin tunne kohtauksen tullessa. Ei ne kohtaukset paljoa eronneet kun suru- ja viha-aikoja vertaa. Jälkeenpäin ajateltuna osa kohtauksesta saattoi saada lisämausteensa myös kaikesta muusta kuormituksesta – oli se sitten stressi- tai aistikuormitusta. Ja kun päiväkodissa pitää tsempata, niin kai se nyt sitten purkaantuu kotona. Tämän tiesimme jo silloin. Tieto ei valitettavasti automaattisesti lisää vanhemmankaan jaksamista.

Tänä päivänä kohtauksia yhä välillä tulee, mutta ne ovat huomattavasti harventuneet. Veikkaan, että yksi maaginen syy taustalla on se, että ikää on tullut lisää. Pikkusiskoon on ollut tässä jo 2,5 vuotta aikaa tottua ja olen kuullut, että vanhemman näkökulmasta aistilasten kanssa rankinta on siinä 2-5-vuotiaana. Toki he tarvitsevat apua siitä eteenpäinkin heidän itsensä vuoksi, mutta vanhemman taakka vähän helpottuu. Taidan tästä jatkaa kolmannessa osassa. Saas nähdä, saanko kaikkea mahtumaan kolmanteen osaan vai onkohan neljäskin osa vielä tulossa…

Tarina burnoutista osa 1.

Tämän blogin tarkoitus on kertoa meidän arjesta ja juhlasta, iloista ja suruista – elämästä yhden SI-lapsen ja yhden ”normaalin” lapsen kanssa. (Jos joihinkin teksteihin saisin vähän huumoriakin mukaan, niin se ei olisi yhtään pahasta, koska ehdottomasti parasta terapiaa ihmiselle on nauru!) Kuitenkin ennen kuin voin siirtyä nykyhetkeen ja kirjoittaa niistä teemoista, jotka pulpahtavat mieleen silloin kun ne tapahtuvat tai jokin aihepiiri erityisesti mietityttää (tai tekee mieli tehdä top 10 listoja tai rustata runoja), on ehkä kerrottava, kuinka me päädyttiin tähän pisteeseen. Tarina mun burn outistani. Silläkin uhalla, että tämän blogin alkutaipaleesta tulee liian proosallinen. Koska ilman sitä kontekstia, saisiko tästä blogista yhtään niin paljon irti?

Ja koska niin paljon helpompaa kuin meillä nykyään onkin, se burnout vaikuttaa muhun yhä. Mä en vaan voi deletoida kolmea (tai viittä) vuotta mun elämästäni. Se burnout ehti jo tulla. Kuten kaikki tietävät, kun ihminen juo överimäärän alkoholia, niin sille tulee seuraavana päivänä krapula. No mä olen ollut vuoden krapulassa jo – sellaisessa henkisessä. Mä teen ihan hirveästi edelleen töitä mun jaksamisen eteen. Elän siitä, että nyt on helpompaa. Koska aina kun tulee ohimeneviä ja lyhyitä vaiheita, kun ei ole niin helppoa, niin huomaan, että ”KYLLÄ! Se demoni on yhä siellä mun sisälläni. Se vaan nukkuu suurimman osan ajasta.” Kyllä musta raivarit ulos saa, kun tarpeeksi tökkii. Ja nykyään siihen ei edes tarvitse niin paljon. Erittäin huonona päivänä siihen ei tarvitse kuin yhden vääränlaisen inahduksen lapselta (tai pemssin).

Veikkaan, että tässä menee varmaan kolmen kirjoituksen verran. Numeroinpa tämän otsikon ykköseksi. Meillä todelliset ongelmat alkoivat vasta, kun SI-lapsi täytti 2 vuotta. Sitä ennen mä rakastin olla äitiys-, vanhempain- ja hoitovapaalla. Sitä ennen mulla oli sosiaalista elämää ja vauva/taapero kulki siinä mukana. Asuttiin myös jonkin aikaa ulkomailla, missä tuli tsekattua nähtävyyksiä oikein urakalla. Lapsi nukkui ihan kivan mittaisia päiväunia. Jos en nukkunut itse silloin, tein puolet ajasta kotitöitä ja harrastin loppuajan (kertasin musiikin teoriaa, opettelin uusia kappaleita, treenasin vapaata säestystä, virkkasin, huovutin, katsoin kaikki jaksot Gilmoren tyttöjä).

Ainut vaan, että monesti täytyi nukkua itsekin ihan oikeasti, koska sensorisen integraation häiriöstä taisi johtua se, ettei poika nukkunut öisin pahimmillaan kuin 20 minuutin pätkissä, eikä syyksi löytynyt mitään muutakaan. Jälkeen päin olen tajunnut, että tässä oli se syy. Tuli ilmapatja ja korvatulpat tutuiksi, kun vuorottelimme miehen kanssa olohuoneessa. Ja opin ihan kunnolla, miksi valvottamista käytetään kidutusmenetelmänä. Mutta ei nyt eksytä univajeeseen, koska päivisin poika oli muuten aurinkoinen, iloinen, sosiaalinen, hyvässä vuorovaikutuksessa, tutkimassa kaikkea (erityisesti luonnossa) ja hyvin kehittynyt kaikin puolin. Meillä alkoi myös puhua molempia kotimaisia ihan normaalissa ajassa. Syy, miksi tuolla oli sulkeissa tuo viisi vuotta, johtuu juuri siitä, että kyllä se univaje oli jotain tappavaa. En usko, että olen vieläkään saanut kaikkia tuhoutuneita synapsiyhteyksiä luotua uudestaan aivoissani.

Ei me silloin alkuaikoina miehen kanssa osattu epäillä, että pojassa olisi mitään ”epänormaalia”. Ihmettelin vaan, miksi vauvakeinussa oleminen oli niin kamalaa, kun kaikki muut vauvat tuntuivat rakastavan sitä. Ihmettelin myös, miksi meidän poika on ainut, joka ei siedä muskaria yhtä skibaletta kauempaa, vaan lähtee ringistä viilettämään pitkin ikkunalautoja. Tuntui, että kaikki muut vauvat olivat ihan messissä. Minä olin myös ainut, joka ei saanut joogata yhtään, jos vauva oli hereillä äiti-vauva -joogassa. Toivoin pyhästi, että vauva pysyy unessa läpi joogatunnin, koska se, että se olisi muiden vauvojen tavoin maannut viltin päällä imeskelemässä jotain helistintä mun vieressäni, kun mä joogaan, ei tullut kuuloonkaan. Ennen kuin oppi ryömimään ja konttaamaan, hän ei viihtynyt lattialla, sitterissä eikä kantoliinassa. Syli oli ainut oikea paikka, joten haba kasvoi, opin tekemään asioita yhdellä kädellä ja jaloilla, ja en mä kyllä ihan oikeasti voinut tehdä MITÄÄN missä tarvitsee molempia käsiä vauvan hereillä ollessa – paitsi tietenkin leikkiä ja puuhastella vauvani kanssa. Vauva-aika oli siis onnellista, mutta hyvin intensiivistä (ja univajeista)!

Olisikohan poitsu ollut 1,5-vuotias, kun ensimmäisen kerran aloin miettiä, ettei tämä nyt ihan normaalia ole. Hirveä huuto alkoi siitä, kun koitin häntä vetää hidasta vauhtia pulkassa tasamaalla. ”Okei, keinusta ei tarvitse kaikkien tykätä, mutta miten ihmeessä tämä voi olla jonkun mielestä liian hurjaa?!” Uhmaikähän meillä alkoi 1v 4kk kohdalla ja siirtymissä ja monissa muissa tilanteissa oli kyllä ihan riittämiin tekemistä. Mutta ne olivat lyhyitä hetkiä päivässä ja muuten oli niin onnellista.

Sitten syntyi pikkusisko… ja siitä alkoi minun painajaiseni ja ”Tarina burnoutista osa 2.”.

Jostakin on aloitettava...

Uuden blogini otsikko ei ole kovin informatiivinen. Myönnän. Mutta sopivan otsikon keksiminen on haastavaa. Etenkin kun monet hyvät otsikot on usein jo viety. Tällä blogilla ei ole mitään tekemistä sen elokuvan kanssa. Täällä eivät yksisarviset myöskään iloisesti hyppelehdi sateenkaaren päällä, eivätkä selvänäkijäeukot ennusta kristallipalloista.

Blogin tarkoitus on pohtia elämää aistisäätelypulmaisen lapsen äidin näkökulmasta. Toimia vertaistukena muille äideille ja isille, joilla on aistipulmilla varustettuja lapsia, sekä levittää tietoa eräänlaisesta erilaisuudesta niille, joilla ei ole henkilökohtaista kokemusta aiheesta. Tämän lisäksi blogin on tarkoitus toimia terapiana minulle itselleni. Lue: siirtää aivo-oksennukset pois Facebookista.

Sopivaa otsikkoa miettiessäni käväisin Wikipediassa katsomassa, mitä siellä kuudennesta aistista sanotaan. "Kuudes aisti tarkoittaa kykyä aavistaa asioita intuitiivisesti tai vaistonvaraisesti. Muut viisi aistia ovat haju, kuulo, maku, näkö ja tunto." Ja paskat. Siis nuolle viidelle aistille. Tai ehkä tämä on totta niille, joiden aistijärjestelmä ja aivot toimivat oletetusti.

Näiden lisäksi on myös vestibulaarinen aistijärjestelmä eli painovoima- ja liikeaistijärjestelmä, sekä proprioseptiivinen aistijärjestelmä eli lihaksien ja nivelien asento- ja liikeaistijärjestelmä. Kun ne toimivat niin kuin pitää, niiden olemassaoloa ei edes tiedosta. (Silti ihmettelen, että koulussa opetetaan ihmisellä olevan viisi aistia.)

Tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole mielekästä ruveta luennoimaan aiheesta, vaan suosittelen lämpimästi lukijaa ihan vaikka googlaamaan tai lainamaan kirjoja aiheesta, mikäli asia koskettaa itseä, läheistä tai asia muuten vain kiinnostaa. Oikeastaan ymmärtääksesi, mistä minunkin lapseni haasteissa on kyse, laita googleen hakusanoiksi:"sensorisen integraation häiriö" tai "sensory processing/integration disorder". Jokainen lapsi on kuitenkin omanlainensa ja kahta samanlaista SI-lasta ei löydy. Meidän vipeltäjällä haasteita tuottavat yliherkät kuulo- ja tuntoaisti, kuten myös vestibulaarinen ja proprioseptiivinen aisti. Motorisiin ongelmiin on onneksi toimintaterapia alkamassa.

Syy miksi valitsin kuudennen aistin otsikokseni, ei oikeastaan liittynyt lapseen, vaan itseeni. Minulla ei ole SI-häiriötä, enkä minä väitä omaavani yliluonnollisia kykyjä, mutta erityisen lapsen vanhemman tuntosarvet ovat aina vähän kohollaan. Jos niitä ei ollut olemassakaan ennen lapsen syntymää, niin viiden vuoden aikana ne ovat varmasti kasvaneet kuuhun asti. Joka päivä saa arvailla, että mistäs nyt tuulee ja mikä siihen auttaisi. Tapahtuiko päiväkodissa jotain ikävää, jännittävätkö viikon päässä olevat kemut, häiritseekö pesukoneen ääni vai ovatko kalsarit vaan huonosti?

Kertoisin mielelläni enemmänkin, mutta nyt aika loppuu kesken. Mutta kuten sanoin, jostakin on aloitettava... Voi olla, että otsikko vielä muuttuu tai perustankin vielä toisen blogin. Aloittelevana blogin kirjoittajana valitsin myös valmiin pohjan taustaksi. Blogin ulkoasu tulee varmaan vielä elämään. Mutta toistaiseksi taustakuva, jossa on kuva lapseni lempikukasta saa kelvata. Hän voisi hyvin viettää tunnin voikukkien keskellä. (Ei ihme, että lempiväri on keltainen.) Kesällä minulla ei ole hirveästi aikaa kirjoittaa, mutta kyllä tästä ajan kanssa blogi vielä tulee.

Cheers!

PS. Haluan varjella lapsen yksityisyyttä, joten kirjoitan pelkällä etunimellä.