Muotoja, rytmiä ja kukkia - ai miten niin ADD:n on vaikea keskittyä opiskeluun?

Pidän joskus kotiopiskelupäiviä ihan vain, jotta säästäisin ajassa, joka kestää kulkea yliopistolle ja takaisin. Tänä keväänä on pikkuhiljaa alkanut tuntua siltä, että nämä kotiopiskelupäivät eivät ole olleetkaan niin hyvä idea, sen tarkemmin asiaa erittelemättä. Eli siirsin tänään taas perseeni yliopiston pyörötuolille ja aloin lukea seuraavaksi lukupiirikerraksi luettavaa teoreettista artikkelia. (Tämän kurssin artikkelit esittelevät aina jotakin teoreettista viitekehystä ja ovat toisinaan aika korkealentoisia. Sanakirjasta ei ihan aina ole apua, koska kirjoittajat ovat joskus keksineet käsitteitä omasta päästään.)

Aamupäivä meni itseasiassa hämmästyttävän hyvin! Aluksi häiritsi vähän, kun vieressä eräs nainen tykitti näppäimistöään tuhatta ja sataa, ja siitä lähti helkkarinmoinen kolina, mutta kun sain korvatulpat korviini, sain todella hyvin luettua! Sitten menin lounaalle ja palasin puoli tuntia myöhemmin sorvin ääreen. Tai no tietokoneen, eikös ne ole ihan sama asia? ;) Sitten alkoi pahasti tökkiä. Etenin etanavauhtia ja joka toinen lause herätti jotakin mielleyhtymiä, joita oli sitten pakko tietenkin jäädä pohtimaan. No etenin kuitenkin hitaasti mutta varmasti. Kunnes törmäsin termin ”anthemion” alkuperäisen merkityksen selitykseen. (Artikkelissa sitä käytettiin aivan eri merkityksessä.) ”Anthemion is a Greek word meaning a floral pattern of particular complexity.”

Olematta varma, että edes ymmärsin määrittelyn oikein (vaikka kaikki sanat lauseessa olivat tuttuja), mieleeni alkoi yhtäkkiä piirtyä ja tulvia kukikasta kaavaa, jota mieleni lähti sitten jossakin vaiheessa rikkomaan ja värillinen kukkakuvio ryhtyi rönsyilemään kaavan pysyessä koko ajan taustalla. Ja nimenomaan ”piirtyä” aivan kuin näkymättömät siveltimet olisivat vetäneet viivoja ja laajentaneet kuviota. Kaikki tämä tapahtui jotenkin kuin itsestään ponnistelematta ja vaikka tuntui, että seurasin kuvion laajenemista jonkin aikaa, todellisuudessa hetki taisi olla suhteellisen lyhyt. Näin tämän mielessäni jotenkin hyvin elävästi samaan aikaan kun silmäni tuijottivat ulkopuolista todellisuutta. Tietoisuuteni oli kuitenkin keskittynyt mielensisäiseen näköhavaintoon. Mielenkiinnolla seurasin, minkä värin mieleni valitsisi seuraavaksi. Täytyi sanoa itselleni, että ei ollenkaan hassumpaa.

Seuraavaksi nostin katseeni ikkunasta ulos ja näin viereisen rakennuksen harmaanvalkoisen ulkoseinän ikkunariveineen ja vesiränneineen. Jotenkin tästä rytmisestä graafisten muotojen sarjasta yhdessä näiden päässäni olevien kukkakuvioiden kanssa lähdin siirtämään kukkakuviota seinälle kiertämään joitakin ikkunoista. Myöhemmin kun tämä kuvio oli hävinnyt päästäni, jäin kuitenkin ihailemaan harmaata paljasta seinää, ja totesin, että se on oikeastaan aika kaunis sellaisenaankin. Muistin, että olenhan minä aina pitänyt graafisista muodoista. Ja vaikka seinä olisi ollut jotenkin ränsistyneempi, rumuuskin on oikeastaan aika kaunista. Ja muistin, miten lukiossa aikanaan tykkäsin tehdä tosi paljon kuvistöitä, joissa rumuus ja kauneus kohtaavat, vanhuus ja uutuus, kovuus ja pehmeys, rytmi ja sen rikkoutuminen, jin ja jang. Ja joskus on hauska selvittää, miten pitkälle kuvaa voi jatkaa ilman, että se, ydin kärsii?

Jäin pidemmäksikin aikaa vain tuijottamaan seinää tietokoneen näytön yli. Näytin varmaan tosi tyhmältä. Visio oli poissa, mutta jäin leikittelemään sillä, minkälaisia erilaisia maalauksia itseasiassa olisi hauska tehdä ikkunarivien väliin. Tätä seurasi myös jonkinlainen motorinen levottomuus. Jos joku olisi antanut minulle A) luvan ja B) välineet, olisin varmasti siirtynytkin pihalle maalaamaan seinää. Tähän loppui artikkelin lukeminen. 3/4 artikkelista sain luettua. 1/4 on vielä jäljellä ja pohdintapaperi siitä kirjoittamatta. Miten ihmeessä saan itseni lukemaan artikkelin loppuun ja kirjoittamaan siitä sivun tekstiä, kun mun pääni on täynnä muotoja ja värejä?!

Tämäkin täysin väärin ajoitettu blogiteksti on seurausta siitä, että oli pakko päästä luomaan jotakin korvaavaa. Ja blogiteksti on tekstilajina todella helppo. Nyt pitäisi tosiaan siirtyä takaisin näiden vaikeampien juttujen pariin..... uaargh...

PS. Minulla ei siis oikeasti ole ADD-diagnoosia, mutta epäilen sitä itselläni. En jaksa mennä tutkimuksiin, koska en näe riittävästi hyötyä siitä.

Hormonit ja sekoilevat naiset

"Ootko sä koskaan ajatellut, että haluaisit kolmannen lapsen?" Tätä huomasin kysyväni mieheltäni eilen illalla. Sitä ennen pääni oli täyttynyt vauvan kuvilla. Olin miettinyt, miten mukavaa olisi taas hoitaa pientä söpöä vauvaa ja kävellä pitkiä kävelylenkkejä vaunujen kanssa (näissä mielikuvissa oli siis kesä, eikä mikään loskainen marraskuu). Mietin, miltä kolmas lapsi näyttäisi, millainen persoona se olisi ja mitä haluaisin antaa sille nimeksi. Sitten jossain vaiheessa tajusin, että "nyt aikalisä! AIKALISÄ! Mitä ihmettä mä oikein kuvittelen? Että mä ihan oikeasti jaksaisin hoitaa kolmatta vauvaa kaiken jälkeen? Ainakaan pariin vuoteen." Seuraavana aamuna vessassa tajusin, että "ai juu... mähän ovuloin". Tuli vähän sellainen petetty olo. Kuin olisi Matrix-elokuvassa. Mun ajatukseni ei olekaan mun omiani, vaan hormonien sanelemia. Mieleeni heräsi kysymys, kuinka moni muu mun ajatus on hormonien sanelemaa? Päätöksiä vauvoista ei ainakaan saisi tehdä ovulaation aikaan.

Hormonien vaikutuksesta itseeni olen kyllä ollut jo pidempään tietoinen. Olen kuulunut niihin naisiin, jotka pilaavat muiden naisten "maineen" olemalla jokseenkin stereotyyppinen menkkasekoilija (sorit siitä.). No en mä ehkä ihan niin paha sekoilija ole. ;) Mä koitan ehkä noin 2-3 krt vuodessa pysyä poissa ihmisten ilmoilta menkkojen aikana. Kaikki naiset eivät tietenkään ole yhtä herkkiä hormonien heilahteluille ja naisillakin on hormonitoiminnassaan eroja. Se on hyvä miestenkin muistaa. Ja myös ne naiset, jotka reagoivat voimakkaammin vaikkapa kuukautisiin, ovat ihan kykeneviä tekemään samoja asioita kuin muutkin. Tuskinpa tarvitsee pelätä, että naistuomari langettaa elinkautisen vain koska sillä on menkat. Samoin on hyvä muistaa, että saman naisen eri kuukautiskierroissa voi olla paljonkin eroja.

Ymmärrän kyllä hyvin sen, että toisinaan miesten (siis lähinnä puolisoiden) on vaikea pysyä perillä naisten "oikuista". Parasta mitä voitte tehdä naistenne kanssa, on ohittaa kaikki häröt jutut mitä tapahtuu menkkojen aikana tai juuri niitä ennen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö naista tulisi ottaa vakavasti ja kohdella kunnioittavasti tai ettei sen tunteilla olisi mitään merkitystä, mutta voitte mielenne sopukoissa ohittaa naurettavimmat skismat ja ajatella, että kyllä se tulee tolkkuihinsa ihan kohta. Näin ainakin oma mieheni on tuntunut aina tekevän, ja se on ollut hyvin rauhoittavaa.

Hormonien ja mielialan kanssa ei olla myöskään aina ihan kevyen pikku riitelyn äärellä. Esimerkiksi hyvin yleinen baby blues tai siitä vakavampi versio, synnytyksen jälkeinen masennus, on yleensä pitkälti hormonitoiminnasta johtuvaa. Tietenkin jos nainen on ollut taipuvainen masentumaan lapsettomanakin, taitaa olla suurempi riski sairastua myös synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Luojan kiitos, itse säästyin baby bluesilta, koska se voi kyllä iskeä kenelle tahansa.

Jos nainen on ollut suhteellisen tasainen elämänsä ekan kolmanneksen, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun tulee ensimmäisen kerran raskaaksi, alkaa tajuta hormonien vaikutuksen itseensä. Kun joku delfiinidokumentti on niin saakelin liikuttava. Kun shoppailusta-ei-niin-tykkäävä alkaa viettää päiväänsä Ikea-katalogien kanssa ja sisustaa kotia hullun lailla. Tai kun raskaanaoleva vetää ihan hirveet pultit jostain ihan pöljästä syystä.

Itse sain kerran ihan loppuraskaudesta niin hirveän raivarin, etten unohda sitä ikinä. Uhkailin piestä mieheni ja syytin sitä kaikesta maan ja taivaan välillä, ja myöhemmin kun olin rauhoittunut ja oli jälkipuinnin aika, itkin kuin Niagaran putous lähinnä miehen puhuessa epäuskoinen ilme kasvoillaan. Tietysti pyysin anteeksi (monta kertaa), mutta en todellakaan osannut selittää käytöstäni mitenkään. Mies ei ihan oikeasti ollut tehnyt yhtään mitään. Muuta kuin ehkä nukkunut vähän tavallista pidempään. Tämä taisi olla toisen raskauden kohdalla ja viimeistä kuukautta vietiin. Onneksi esikoinen ei ollut näkemässä. Tässä oli stressillä paljon tekemistä myös, mutta ei minulla ihan normioloissa ole tapana noin reagoida stressiin. Olen myöhemmin selittänyt sen niin, että raivarin takana oli jokin stressi+loppuraskaus yhdistelmä. Ja kaikki, jotka mut oikeasti tuntee, tietää, että mä olen oikeasti mitä kiltein ja helpoin ihminen. Esittelen tässä todella marginaalista tapahtumaa.

Mutta hormonit - ne vaikuttavat ihan kaikkeen: tunteisiin, ajatuksiin, toimintaan, mielialoihin, mielihaluihin, herkkyyteen, arvoihin... kaikkeen! Mutta mikä on hormonien osuus? Mihin hormonien vaikutus loppuu ja mistä kirkas rationaalinen ajattelu alkaa?

Hirveät kamalat siirtymät!

Oisko taas inhorealistisen kirjoituksen paikka, etteivät ihmiset vain ala luulla, että mun elämäni olisi jotenkin liian täydellistä?

Paljon on menty eteenpäin niistä ajoista kun olin hoitovapaalla kahden pienen kanssa. Moni asia arkielämässä on helpottanut todella paljon ja SI-poikakin on kehittynyt huimasti monilla alueilla, jotka ovat aiemmin tuottaneet haasteita. Ja meillä noin yleisesti ottaen on oikein ihanaa yhdessä! Mutta jos elämässä on jokin kamaluus, joka vain on ja pysyy, eikä lähde kulumallakaan, niin se on: kamalat siirtymätilanteet!

Sehän on selvää, että siirtymät tuottavat haasteita lähes kaikissa pikkulapsiperheissä, joissa on uhmaikäisiä, mutta sanoisin, että siirtymätilanteisiin liittyvissä haasteissakin on aste-eroja. Mikäli mielestäsi haastava siirtymätilanne sisältää pääpiirteissään pukemisen vaikeutta, mutta kaikki on ihanasti kunhan vain pääsette ovesta ulos, minä vaihtaisin paikkaa kanssasi koska vain. Meillä nimittäin siirtymien kamaluus kattaa kivasti yleensä koko matkan. Erityisesti matkat päiväkodista kotiin iltapäivällä ovat pahimpia.

Mikäli olet joskus tavannut minut ja olen vaikuttanut jokseenkin miellyttävältä ja ystävälliseltä ihmiseltä, kerron sinulle, ettei se ole koko totuus minusta. Jos mielesi tekisi joskus nähdä minut noitana, jonka perseestä sinkoilee salamoita, niin sinun tulisi nähdä se tapa, jolla minä ja kaksi lastani siirrymme kolmisin paikasta toiseen. Katselin kerran äärimmäisen kateellisena 10 metriä edelläni kävelevää äitiä ja poikaa, jotka kävelivät ihanasti käsi kädessä. Itse olin siihen mennessä todennäköisesti jo...

1) jahdannut omaa karkuun juoksevaa poikaani päiväkodin pihalla
2) odotellut joka toinen minuutti poikaani, joka oli jumittanut tutkimaan milloin mitäkin
3) odottanut poikaani, joka oli maleksinut etanavauhtia 50 metriä mun takanani
4) huutanut uhkailuja taakseni sinne 50 metrin päähän
5) yrittänyt turhaan kävellä käsi kädessä tai pyytää häntä pitämään rattaista kiinni
6) irrottanut poikaa jatkuvasti pikkusiskon rattaista, joita hän oli heiluttanut, tärisyttänyt ja potkinut tai joita hän oli yrittänyt työntää vastakkaiseen suuntaan
7) estänyt huitomasta ja lyömästä rattaissa istuvaa pikkusiskoa
8) irrottanut keppejä rattaiden renkaista
9) kuunnellut jatkuvaa vinkumista, mankumista ja huutoa, joiden aiheena oli enimmäkseen ollut se, miten mä kuulemma kävelen liian nopeasti (not true!) tai se, miten hän ei halua kotiin
10) ottanut vastaan huitomista tai päälleni lentäviä asioita
11) kieltänyt menemästä niihin syviin vesilätäköihin, koska hänellä ei ollut kumisaappaita

Kun harmonisesti käsi kädessä kävelevät nainen ja poika olivat jatkaneet eri suuntaan, meidän matkamme jatkui. Tämän jälkeen todennäköisesti...

12) hoputin vielä lisää, hoputin, hoputin ja hoputin
13) laskin kolmeen, uhkailin lelujen takavarikolla
14) laskin taas kolmeen, uhkailin taas lelujen takavarikolla
15) laskin taas kolmeen, uhkailin adoptiolla
16) kävin hakemassa pojan kädestä pitäen huomatakseni, että hän juoksi karkuun avaimia kaivaessani
17) laskin taas kolmeen, uhkailin ulosjättämisellä
18) laskin kolmeen, menin sisään ilman lasta
19) tulin takaisin ulos hakemaan lapsen ja otin pienen käden pois avaimenreiän edestä avatakseni oven...

Siirtymät. Ne kamalat tilanteet, joissa multa katoaa kaikki filtterit. Ne tilanteet, kun mua ei kiinnosta, vaikka tasavallan presidentti olisi kuulemassa mun ei-niin-nättiä verbaalista ulosantiani. Kun mä en ajattele seuraavien päivien lauluharjoituksia pilatessani äänihuuliani. Kun mä en jaksa välittää, vaikka naapurit pitäisivät mua kylähulluna. Kun mä kuitenkin sitten eteisessä mietin, että nyt meni itsellä loppumatkasta vähän yli, ja toivottavasti kukaan ei soittanut poliisille, kun jätin lapsen 10 sekunniksi ulos tai huusin sille kuin riivattu. Tai kun se syyllisyys siitä vastakoetusta vihan tunteesta kalvaa sisuskaluja.

Ei meilläkään kyllä aina ole tällaista. Vaikka siirtymät ovat meillä yleensä aika vaikeita, nämä päiväkodista hakemiset taitavat olla asia, joka korreloi kuormittumisen määrän kanssa. Kun koko päivä on päiväkodissa sinnitelty aistikuormituksen, tarkkaavuuden, keskittymisen, käytöksen ynnä muun kanssa, niin se purkautuu heti, kun äiti ilmestyy päiväkodin pihaan. Onneksi kotona meininki rauhoittuu yleensä suhteellisen pian ja päiväkotipäivienkin välillä on eroja. Tänään oli taas vähän kurjempi kotiintulo. Siksi teki mieli avautua. (Ja siksi kirjoitan tätä nyt valkoviinin ja suklaan kera.)

Joskus otin eväitä omaan laukkuuni, että saatoin antaa pienen välipalan jo päiväkodin portilla, mutta se oli tosi vaikea muistaa ja se tapa jäi unholaan. Ja toisinaan on helpompi antaa jumittajalle siimaa. Kesäisempinä päivinä saattoi oikeasti olla äidillekin kivaa pysähdellä tutkimaan kukkia, kotiloita ja muurahaisia. Mutta ihan säällä kuin säällä ei ole mukavaa, että poika ei vain millään pääse eteenpäin, Ja kun pahimmillaan kyse ei ole ihan mistään kevyen asteen jumittamisesta. Ja mitä enemmän hoputat, sitä enemmän poika jumittaa.

Ehkä tämä joskus vielä helpottaa. Jos ei, niin ehkä koulussa sit meidänkin poitsu on oikeutettu jonkin sortin taksikyytiin. Toivottavasti. Tiedän, että voisin itsekin toimia paremmin näissä tilanteissa, mutta jostain syystä nämä siirtymät nostavat kaikkein herkimmin sen omankin vitutuksen pintaan. Vaikka minut olisi kuinka hyvin tapakasvatettu pienenä, niin minä ja mun lapset kombona - ei me vain olla salonkikelpoisia. En tiedä, tullaanko koskaan olemaankaan. Kyllä se vieläkin vähän kirpaisee. Mutta ehkä mä sen vielä joskus hyväksyn.....