Tarina burnoutista osa 1.

Tämän blogin tarkoitus on kertoa meidän arjesta ja juhlasta, iloista ja suruista – elämästä yhden SI-lapsen ja yhden ”normaalin” lapsen kanssa. (Jos joihinkin teksteihin saisin vähän huumoriakin mukaan, niin se ei olisi yhtään pahasta, koska ehdottomasti parasta terapiaa ihmiselle on nauru!) Kuitenkin ennen kuin voin siirtyä nykyhetkeen ja kirjoittaa niistä teemoista, jotka pulpahtavat mieleen silloin kun ne tapahtuvat tai jokin aihepiiri erityisesti mietityttää (tai tekee mieli tehdä top 10 listoja tai rustata runoja), on ehkä kerrottava, kuinka me päädyttiin tähän pisteeseen. Tarina mun burn outistani. Silläkin uhalla, että tämän blogin alkutaipaleesta tulee liian proosallinen. Koska ilman sitä kontekstia, saisiko tästä blogista yhtään niin paljon irti?

Ja koska niin paljon helpompaa kuin meillä nykyään onkin, se burnout vaikuttaa muhun yhä. Mä en vaan voi deletoida kolmea (tai viittä) vuotta mun elämästäni. Se burnout ehti jo tulla. Kuten kaikki tietävät, kun ihminen juo överimäärän alkoholia, niin sille tulee seuraavana päivänä krapula. No mä olen ollut vuoden krapulassa jo – sellaisessa henkisessä. Mä teen ihan hirveästi edelleen töitä mun jaksamisen eteen. Elän siitä, että nyt on helpompaa. Koska aina kun tulee ohimeneviä ja lyhyitä vaiheita, kun ei ole niin helppoa, niin huomaan, että ”KYLLÄ! Se demoni on yhä siellä mun sisälläni. Se vaan nukkuu suurimman osan ajasta.” Kyllä musta raivarit ulos saa, kun tarpeeksi tökkii. Ja nykyään siihen ei edes tarvitse niin paljon. Erittäin huonona päivänä siihen ei tarvitse kuin yhden vääränlaisen inahduksen lapselta (tai pemssin).

Veikkaan, että tässä menee varmaan kolmen kirjoituksen verran. Numeroinpa tämän otsikon ykköseksi. Meillä todelliset ongelmat alkoivat vasta, kun SI-lapsi täytti 2 vuotta. Sitä ennen mä rakastin olla äitiys-, vanhempain- ja hoitovapaalla. Sitä ennen mulla oli sosiaalista elämää ja vauva/taapero kulki siinä mukana. Asuttiin myös jonkin aikaa ulkomailla, missä tuli tsekattua nähtävyyksiä oikein urakalla. Lapsi nukkui ihan kivan mittaisia päiväunia. Jos en nukkunut itse silloin, tein puolet ajasta kotitöitä ja harrastin loppuajan (kertasin musiikin teoriaa, opettelin uusia kappaleita, treenasin vapaata säestystä, virkkasin, huovutin, katsoin kaikki jaksot Gilmoren tyttöjä).

Ainut vaan, että monesti täytyi nukkua itsekin ihan oikeasti, koska sensorisen integraation häiriöstä taisi johtua se, ettei poika nukkunut öisin pahimmillaan kuin 20 minuutin pätkissä, eikä syyksi löytynyt mitään muutakaan. Jälkeen päin olen tajunnut, että tässä oli se syy. Tuli ilmapatja ja korvatulpat tutuiksi, kun vuorottelimme miehen kanssa olohuoneessa. Ja opin ihan kunnolla, miksi valvottamista käytetään kidutusmenetelmänä. Mutta ei nyt eksytä univajeeseen, koska päivisin poika oli muuten aurinkoinen, iloinen, sosiaalinen, hyvässä vuorovaikutuksessa, tutkimassa kaikkea (erityisesti luonnossa) ja hyvin kehittynyt kaikin puolin. Meillä alkoi myös puhua molempia kotimaisia ihan normaalissa ajassa. Syy, miksi tuolla oli sulkeissa tuo viisi vuotta, johtuu juuri siitä, että kyllä se univaje oli jotain tappavaa. En usko, että olen vieläkään saanut kaikkia tuhoutuneita synapsiyhteyksiä luotua uudestaan aivoissani.

Ei me silloin alkuaikoina miehen kanssa osattu epäillä, että pojassa olisi mitään ”epänormaalia”. Ihmettelin vaan, miksi vauvakeinussa oleminen oli niin kamalaa, kun kaikki muut vauvat tuntuivat rakastavan sitä. Ihmettelin myös, miksi meidän poika on ainut, joka ei siedä muskaria yhtä skibaletta kauempaa, vaan lähtee ringistä viilettämään pitkin ikkunalautoja. Tuntui, että kaikki muut vauvat olivat ihan messissä. Minä olin myös ainut, joka ei saanut joogata yhtään, jos vauva oli hereillä äiti-vauva -joogassa. Toivoin pyhästi, että vauva pysyy unessa läpi joogatunnin, koska se, että se olisi muiden vauvojen tavoin maannut viltin päällä imeskelemässä jotain helistintä mun vieressäni, kun mä joogaan, ei tullut kuuloonkaan. Ennen kuin oppi ryömimään ja konttaamaan, hän ei viihtynyt lattialla, sitterissä eikä kantoliinassa. Syli oli ainut oikea paikka, joten haba kasvoi, opin tekemään asioita yhdellä kädellä ja jaloilla, ja en mä kyllä ihan oikeasti voinut tehdä MITÄÄN missä tarvitsee molempia käsiä vauvan hereillä ollessa – paitsi tietenkin leikkiä ja puuhastella vauvani kanssa. Vauva-aika oli siis onnellista, mutta hyvin intensiivistä (ja univajeista)!

Olisikohan poitsu ollut 1,5-vuotias, kun ensimmäisen kerran aloin miettiä, ettei tämä nyt ihan normaalia ole. Hirveä huuto alkoi siitä, kun koitin häntä vetää hidasta vauhtia pulkassa tasamaalla. ”Okei, keinusta ei tarvitse kaikkien tykätä, mutta miten ihmeessä tämä voi olla jonkun mielestä liian hurjaa?!” Uhmaikähän meillä alkoi 1v 4kk kohdalla ja siirtymissä ja monissa muissa tilanteissa oli kyllä ihan riittämiin tekemistä. Mutta ne olivat lyhyitä hetkiä päivässä ja muuten oli niin onnellista.

Sitten syntyi pikkusisko… ja siitä alkoi minun painajaiseni ja ”Tarina burnoutista osa 2.”.