Epäsovinnainen äidiksi

Jäin tässä miettimään toissa-aamua, kun mies oli viemässä esikoista toimintaterapiaan kahdeksaksi ja istuin syömässä aamupalaa nuoremman kanssa. Jostain ihan puskista hän keksi sanoa "Helfatti." No se meni vähän sinne päin, mutta tiesin kyllä, mitä parin kuukauden päästä kolmevuotias tarkoitti. Sanoin, ettei tuollaisia sanoja saisi käyttää. Kuulostin todella epävakuuttavalta. Tuli niin sellainen fiilis, että miten mä nyt muotoilisin sen, että miksei saisi, kun äidiltäkin pääsee moisia harva se päivä. Sano nyt sit kolmevuotiaalle, että "älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon".

No siitä se vaan innostui lisää:

tyttö: "Helfatti."
minä: "Mitä mä just sanoin? Toi on sellanen kirosana, jota ei ole nättiä käyttää."
tyttö: "Helfatti, helfatti, helfatti..."
minä: "Nyt jos sanot ton vielä kerrankin, niin mä laitan jonkun lelulaatikon takavarikkoon."
*Tyttö valuu tuoliltaan pöydän alle*
tyttö: "Helfatti, helfatti, helfatti, helfatti, helfatti, helfatti....."
minä: "Muistat sit, että dagiksessa et saa sanoa noin."
tyttö: "Helfatti, helfatti, helfatti, helfatti..."

Puna alkoi kohota poskille, kun kuvittelin mielessäni, miten kohta kaikki koko päiväkotiryhmän lapset hokee helfattia ja lapsi kertoo tädeille, että äiti opetti. Tämä on mun helmasyntini ollut aina. Miten ihmeessä siitä pääsee eroon? Mä en tajua, miten muut sen tekevät. Kun olin lapsi äiti sanoi aina "permanto" ja mummi (isänäiti) sanoi aina "simpukka soikoon." Mulla tulee sellainen fiilis, että mitkään "voi vittujenvittujenvittua" lievemmät sanat eivät riitä kuvaamaan eivätkä tee oikeutta tarpeeksi sille ketutuksen määrälle, joka sanomishetkellä on. Toki yritän lasten läsnäollessa oikeasti suodattaa. En mä nyt ihan supermahdoton tapaus ole. Mutta kyllä on joskus lipsahtanut lasten läsnäollessakin jotakin, minkä ei olisi pitänyt päästä ilmoille lainkaan.

Tämä on vain yksi esimerkki. Tulee välillä mieleen muitakin piirteitä, joita tuntuu, ettei äiti-ihmisellä saisi olla. Lasten hoivaaminen on tullut ihan luonnostaan, mutta tuntuu usein, etten vastaa persoonaltani yhteiskunnassa vallitsevaa äiti-kuvaa. Ehkä nämä pohdinnat ovat vain osa uuden identiteetin rakentamista. Ehkä yhteiskunnallinen äiti-kuva on liian kapea. (Kiroilusta pitäisi kyllä silti päästä eroon.) Tästä voisi kirjoittaa pidemminkin, mutta nyt muihin hommiin!

Apuvälineet esittelyssä 2/2 - loput

1) Kuulosuojaimet ja korvatulpat

Syy, miksen ole jo räjäyttänyt maapalloa tähän mennessä, on nämä! Pelastus! Peltorit ovat lapselle ja korvatulpat minulle. Ei meillä nykyään ole mitenkään koko ajan meteliä, mutta silloin kun on, niin nämä ovat korvaamattomat. SI-lapsi ei oikeastaan enää tykkää käyttää näitä kuulosuojaimia ja hän tuntuu nykyään kestävän paremmin kovia ääniä kuin ennen. Ja jos ei jostakin äänestä tykkää, niin peittää käsillä korvansa sitten. Esimerkiksi paloharjoitus päiväkodissa ei aiheuttanut enää paniikinomaista itkukohtausta, vaan hän oli tänä syksynä ihan feng shui sen asian kanssa.

Nykyään noi omat korvatulpat ovat tärkeämmät kuin koskaan. Lasten saamisen myötä olen joutunut pohtimaan myös itseäni ja olen pistänyt merkille, että taidan olla itsekin jossakin määrin herkkä äänille. Tai jos en ole, niin mun aivojen melunsietokeskus on aikoja sitten ylikuumentunut ja mennyt oikosulkuun, ja jos en ole ollut aiemmin herkkä äänille, niin nyt olen. Olen kuitenkin huomannut, että mun on helpompi olla suuttumatta ja hoitaa kaikenlaisia tilanteita tyylikkäästi, jos mulla on korvatulpat. Hirvee meteli tekee mut vihaiseksi. Kuulen kuitenkin lasten normaalin puheäänen korvatulppien läpi. Ja aiemmin, kun lainasin joskus lasten peltoreita, niin lapset ottivat (ymmärrettävästi) sen sellaisena keskisormen näyttämisenä. Että äiti ei nyt halua kuunnella teitä yhtään. Sit jos otin lapsen syliin sen merkiksi, että ei äiti oo nyt vihainen, äiti ei vaan jaksa meteliä, niin se kova kupu osui aina jotakuta naamaan.

Tämä menee nyt vähän sivuraiteille, mutta olisi kyllä vähän outoa, jos olisin ääniyliherkkä ollut koko ikäni, koska luulisi, että olisin huomannut sen jo ennen kuin mulla oli lapsia. Olen kasvanut viisihenkisessä musiikkia rakastavassa perheessä ja koska kaikilla musiikkimaut ovat menneet vähän kausittain (itsekin olen kuunnellut kaikkea Apulannan ja Phantom of the Operan väliltä) niin perheen yhteisten hetkien lisäksi on ollut hetkiä, kun kaikki ovat linnoittautuneet omiin huoneisiinsa kuuntelemaan omaa musiikkiaan. Seinät eivät tietenkään olleet vanhassa puutalossa (joka on tätä nykyä purettu ja rakennettu uusi tilalle) täydellisen äänieristävät. Oli se kakofonia joskus vähän häiritsevää, jos itellä oli joku jazz-kausi menossa ja seinän takaa kuului täböllä goa trancea, mutta en mä kertaakaan kokenut, että meteli olisi häirinnyt mua liikaa.

Mutta enivei, kun muutin pois kotoa, hiljaisuus häiritsi mua jonkin verran. Kaipasin monta vuotta elämän ääniä taustalle. Keskityin paremmin hälyisässä paikassa. Tein mielelläni läksyjä vaikka kahvilassa tai jopa baarissa, jotta taustalla olisi mukava puheensorina. En ikinä unohda, miten sain rutistettua jonkun työelämäkurssin 7-sivuisen portfolion yhdessä illassa yksin baarissa vain olut ja läppäri seuranani juhlapukuisten ihmisten ympäröimänä ja sain sen palautettua kolme minuuttia ennen deadlinea. Nykyään oon ihan että "V***u kun ton tyypin pitää jauhaa purkkaa noin äänekkäästi kirjastossa! Eihän täällä pysty kukaan keskittymään!" En tiedä, mitä mulle on tapahtunut ja meneekö se joskus ohi. Ehkä pitää ottaa jatkossa korvatulpat mukaan kirjastoonkin. Ja mulla oli kesällä noin 2-3 kk ajanjakso, jolloin ensimmäistä kertaa elämässäni ei oikein huvittanut kuunnella musiikkia. Tuntui, että korvat ei jaksa nyt mitään ylimääräisiä ääniä, ei mitään sellaisiakaan, joista normaalisti nautin. Nyt on taas musiikki takaisin kuvioissa. Mutta takas asiaan!

2) Painopeitto

Niin siis mikä on painopeitto? No se on painava peitto tietysti. ;) Se on sellainen terapiapeitto, jonka on tarkoitus antaa syvätuntoaistimuksia, mitkä lisäävät mielihyvähormonien tuotantoa aivoissa. Nyt mä härskisti copypastetan jostain mainoksesta (Onks tää laillista? Sanokaa joo.) "Painopeitto on terapeuttinen, painava peitto. Se on notkea, hyvin kehon ympärille muotoutuva ja lämmin. Näin ollen painopeiton paino rauhoittaa, lievittää ahdistusta ja helpottaa levottomuutta. Tasainen paino kehon ympärillä rentouttaa ja luo turvallisen olon. Myös kehon raajojen tuntemus ja hahmottaminen lisääntyy. Painopeiton vaikutuksia ovat mm.: motorinen rauhoittuminen, psyykkinen rauhoittuminen, turvallisuuden tunteen syntyminen, keskittymisen helpottuminen, stressin lievittyminen ja unensaannin helpottuminen."

Se lupaa paljon. Tieteellinen näyttö vaikutuksista kai puuttuu. Mutta mahdolliset lumevaikutukset ovat kyllä todellisia nekin. Kyllä musta tuntui silloin, kun me sellainen lahjaksi saatiin, että oli sillä jotain vaikutusta ainakin pojan unen laatuun, mutta ei yksi peitto tietenkään kaikkia ongelmia poista. Nämä on muuten ihan sikakalliita, mutta sellaisen voi tehdä myös itse. Tavallisen peiton tilkkuja voi täyttää vaikkapa makaronilla. Mutta oli ihan kiva saada tällainen lahjaksi, koska minä en edes omista ompelukonetta. Ja näissä on tosiaan hintaeroja. On eri juttu maksaa peitosta 150€ tai 400€. Ennen vanhaan muuten valmistettiin useammin sellaisia painavia täkkejä. Miksiköhän sellaisia ei nykyään enää valmisteta? Mutta sellainen käy tarkoitukseen hyvin myös. Muitakin painotuotteita valmistetaan: painoliivejä, painopehmoleluja yms. Painopehmolelun voi tehdä itse niin, että tyhjentää vaikka nallen käsistä ja jaloista sitä fyllinkiä ja laittaa jotain painavampaa tilalle.

Ja syy, miksi "Vuoden äiti" -palkinto ei tule tänäkään vuonna tähän osoitteeseen, on se, että meillä on nukuttu painopeiton kanssa. Ei tosin nyt moneen kuukauteen - kesän kuumuudenkaan takia. Mutta mulla oli mennyt ihan ohi (uskallan tunnustaa tämän, koska olen törmännyt siihen, että on muitakin, jotka ovat tehneet saman mokan), ettei sen kanssa oikeastaan saisi nukkua, vaan sitä pitäisi pitää vaikka noin 20 min. ja sitten vaihtaa toiseen peittoon. Painopeitto on niin tiukkaa tavaraa, että jos sen vetää pään yli, niin sen alla hengitetään tasan niin kauan kuin happi riittää. Onneksi oon kuitenkin mennyt aina katsomaan, että onko peitot hyvin ja kaikki ok sen jälkeen kun lapset ovat jo nukahtaneet. Ja jos meidän lapset eivät nuku läpi yön omassa sängyssään, niin heräävät noin kerran yössä ja kömpivät mun kainaloon jatkamaan uniaan. Nuoremmalla on ollut vain tavallinen peitto. Aikuiset voivat varmasti toki nukkua painopeiton kanssa, koska osaavat varoa. Tiedän kyllä, että meidän poika tarvittaessa jaksaa nostaa sen pois päältään, että ei se nyt niin painava ole. Mutta herääkö happivajauksessa sen tekemään? Hui! Jatkossa käytämme sitä oikein. Kerron vain, jotta muut välttäisivät saman mokan.

3) TimeTimer

Tää olis kyllä kuulunut tonne visuaalisen tuen osastoon. Tosi kätevä käytettävissä olevan ajan havainnollistamiseen lapselle. Meidän aiempi tosin meni rikki, kun se tippui lattialle, ja olemme olleet jonkin aikaa tavallisen munakellon varassa. Nyt vasta sain tilattua uuden. Toki tavallisellakin munakellolla voi jakaa aikaa esim. sisarusten kesken. Kumman vuoro on tehdä jotain juttua tai leikkiä jollain lelulla. Mutta tämä visuaalinen lisä auttaa ajan tajun kehittymisessä. Jos aamupalan syöminen ei ota edistyäkseen, niin lapselle voi laittaa sen TimeTimerin siihen pöydälle ja näyttää, että tämän verran sulla on aikaa syödä ja sitten mennään hampipesulle riippumatta siitä, onko syöty vai ei. Ja siitä voi sitten seurata ihan visuaalisesti ajan kulua. Siis joillakin SI-lapsilla on todella suuria vaikeuksia syömisen kanssa suun motoriikan tai yliherkän haju- ja makuaistin vuoksi. Joillekin on ihan hirveä kammotus, jos ruoka-aineet osuu yhteen tai on vääränlainen koostumus ja herran tähden jos siellä on jotain klimppejä tms. Syöminen ei ole kuitenkaan meidän esikoisen ongelma. Meillä nuorempi lapsi on se huonompi syömään. Meidän SI-pojalla on enemmänkin vaikeuksia keskittymisessä ja toiminnanohjauksessa, johon TimeTimer auttaa oikein hyvin. Myöhemmässä iässä voidaan sit näyttää sillä peliaikaa tai milloin pitää viimeistään alkaa lähteä kouluun.

4) Stressilelu

Stressipallon tai jonkin muun stressilelun näpertely ihan oikeasti auttaa rauhoittumaan ja keskittymään. Sellainen nyppyläpallo olisi myös oikein hyvä. Olen aikeissa ehkä hankkia myös jonkun purukorun tms. Poika on kiintynyt yhteen stressipalloon, joka on alunperin aikuisille hankittu, mutta tällä osa-alueella voisi tehdä uusia hankintoja taas.

5) Rentoutusäänitteet

Kerroinkin jo jossakin aiemmassa postauksessani, että meidän lapset on tykästyneet YouTubessa sellaisen tekijän kuin "Kuparikettu" äänitteisiin. Niitä kuunnellaan lähinnä nukkumaan mennessä. Musiikit taustalla ovat yleensä tosi kivoja, kertojalla on miellyttävä ääni ja mielikuvitusmatkat ovat olleet tähän mennessä hyviä kaikki. Ei me olla kaikkia vielä kuunneltu, koska lapset tykkää yleensä kuunnella joka ilta samaa juttua parin viikon ajan, kunnes vaihdetaan johonkin uuteen. Alussa saattaa tulla ikätasoisesti vähän ohjeita hengitykseen ja rentoutumiseen, mutta hyvin lyhyesti ja se varsinainen mielikuvitusmatka alkaa tosi nopeasti. Meillä on tykätty sellaisista kuin "Metsätontut", "Mikä-Mikä-Maa" ja "Lennetään mielikuvitusmaailmaan".

Ihan varmasti unohdin jonkin jutun listasta, mutta ei se mitään.

Apuvälineet esittelyssä 1/2 - visuaalinen tuki

Tämä seuraava on ihan peruskauraa kaikille, joilla on erityislapsia. Ulkopuolisille aihe voi olla vähän puuduttava. Eniten hyödyt ehkä sinä lukija, joka epäilet, että lapsellasi on jotakin, mutta sitä ei ole vielä tutkittu. Puheterapeutit, toimintaterapeutit ja muut erityislasten kanssa työskentelevät suosittelevat vahvasti kuvatukien käyttöä. Kuvatukien käytöstä on kuitenkin hyötyä kaikille lapsille, ei vain erityislapsille. Sen vuoksi päiväkodeissakin pyritään yhä enemmän käyttämään kuvatukia. Tutkimusten mukaan noin 80% ihmisistä hahmottaa ja oppii parhaiten visuaalisesti. Koko meidän ympäröivä maailmamme on täynnä kaikenlaisia kuvia: liikennemerkeistä opasteisiin (missä wc, hissi, lastenhoitohuone ja invapaikka) ja kielloista (esim. syödä ja juoda jossakin paikassa) kehotuksiin (esim. kerätä koirankakat roskikseen). Kuvallisia opasteita on siis kaikkialla ja parasta niissä on niiden pysyvyys. Puhuttu sana tai lause katoaa saman tien, mutta kuvaan voi pysähtyä miten pitkäksi aikaa hyvänsä. Se myös pysyy aina samanlaisena jokaisella käyttökerralla, kun taas kielellä saman asian voi ilmaista useammalla eri tavalla ja viesti voi olla jossakin määrin tulkinnanvaraista. Kuvilla voi vahvistaa puhutun viestin perille menemistä ja parantaa vuorovaikutusta kun asian kertominen sanoilla on vaikeaa. On selvää, että lapsille, joilla on kielenkehitys pahasti viivästynyttä, kuvat ovat välttämättömät. Kuitenkin myös monet lapset, joilla on haasteita toiminnanohjauksessa, hyötyvät kuvista merkittävästi. Mitä tapahtuu tai pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä? Meidän perheessä parasta kuvissa onkin se, miten niillä voi hahmottaa ajankulua ja rutiineja lapselle. Milloin on päiväkotipäivä ja milloin kotipäivä? Kuinka monta päivää on vielä synttäreihin? Ja millon ne mummi ja ukki oikein tulee? Ensimmäisenä esittelyssä onkin meidän…

1) Viikkokalenteri

Viime viikko oli mukavan rauhallinen. Joskus kalenteri näyttää
paljon täydemmältä. Kuvat on printattu Papunetistä.

Otimme kuvat käyttöön vajaa vuosi sitten ja muistan, miten meidän lapset ottivat innolla kuvat vastaan. Lapset olivat ylpeitä siitä, että heillä on samanlainen kalenteri kuin päiväkodissa. Värikoodit auttavat muistamaan, missä päivässä ollaan menossa silloinkin, kun viikonpäivien nimet eivät ole lapsella vielä hallussa. Huomasin heti, miten viikkokalenterin käyttö rauhoitti lapsia, erityisesti tätä meidän vanhempaa lasta. Maailmasta ja elämästä tuli lapselle heti paljon ennustettavampaa. Ennen kalenterin käyttöön ottoa SI-lapsi kysyi minulta liioittelematta joka päivä: ”Äiti, onko sulla tänään kuoro?” ja ”Tuleeko tänään Ryhmä Hau?”. En ole varmaan kertaakaan kuullut näitä kysymyksiä sen jälkeen, kun otimme viikkokalenterin käyttöön. Kuoro on siis jotain kamalaa, koska silloin äiti on jopa kokonaisen illan poissa. Jokaiseen maanantaihin on hyvä varautua henkisesti jo edeltävinä päivinä. ;)

Aina joskus käytän kalenteria myös päiväohjelman havainnollistamiseen. Siihen kuitenkin tarvitsisi jo toisen alustan tai vain puhtaan seinän, koska koko päivän kuvat eivät meinaa mahtua viikkokalenteriin. Jotkut harrastavat vain osittaisia kuvasarjoja, joissa ei ole koko päivä, vaan esim. aamutoimet, iltatoimet tai isommilla lapsilla mitä pitää tehdä heti koulun jälkeen (välipala, koiran ulkoiluttaminen ja läksyt). Tällaisia olen itsekin miettinyt, koska en halua antaa vaikutelmaa, että koko päivän tai koko elämän tarvitsee olla ohjelmoitu. En halua myöskään herättää turhia odotuksia, jos suunnitelmat muuttuvat ja kaikki ei menekään siten kuin kuvissa oli ennustettu. Viikkokalenteri on kuitenkin meille tosi tärkeä. Viikkokalenterista näkee juhlat, tapahtumat, kyläilyt, neuvolakäynnit, lääkärikäynnit, parturit, toimintaterapiat ynnä muut lapselle tärkeät ja ehkä myös jännittävät tulevat tapahtumat. Meillä on myös vuosikalenteri lapsille, josta näkee vuodenajat ja kuukaudet ja missä kuukaudessa ollaan menossa.

2) Vessan opasteet 

Meillä harjoitellaan nyt sitä, miten vessassa toimitaan itsenäisesti. Mulla oli jostain syystä vaikeuksia löytää Papunetistä yksityiskohtaisempia ohjeita käsien pesuun ja vessassa käymiseen, vaikka tiedän siellä sellaisia olevan. Kyllästyin etsimiseen, joten päätin sitten kuitenkin piirtää ohjeet itse. Olen aikeissa piirtää kuvaopasteet myös vessanpöntön viereen, mutta en ole vielä ehtinyt tehdä sitä. Vessan ovessa on sitten Papunetistä printatut kuvat muistutuksena vessan vetämisestä ja käsien pesusta.

Pukemisen kanssa en ole vielä jaksanut käyttää kuvia, vaikka sitä suositellaan. Ehkä pitäisi, koska se on niin turhauttavaa välillä. Mun on kuitenkin vaikea uskoa, että ne tuntoherkälle inhottavat vaatteet menevät sen sutjakammin päälle, miten lähemmäs naamaa tungen housujen kuvaa. Jossakin vaiheessa otamme vaatekortitkin kyllä varmaan käyttöön. (Ja nyt on toisaalta ollut pitkä lämmin kesä. Talvella nämä pukemisasiat tulevat taas ajankohtaisemmiksi.) Jotkut pitävät kuvanippua kaulan ympärillä roikkuvassa hihnassa, jotta ne ovat aina helposti saatavilla. Minä en vain jaksa. Kuvien käyttöä pitää harjoitella. Se ei tule luonnostaan. Vähän kerrallaan, niin hyvä tulee.

3) Piirtäminen

Kun pitää nopeasti hahmottaa lapselle esimerkiksi syy-seuraus suhteita, piirtäminen on oivallinen keino. Sarjakuvamaisesti voi piirtää tikku-ukoilla, mitä tapahtui ensin, mitä sitten, mikä oli lopputulos ja mikä meni pieleen. Sitten sinne vähän vihaisia ja surullisia naamoja loppuun, jos jotakuta on sattunut tai tullut paha mieli. Sitten voi piirtää miten kivasti asiat olisivat voineet mennä, jos lapsi olisi toiminut toivotulla tavalla. Ja loppuun leveästi hymyileviä naamoja. ;)

Miehen työmatkoja usein demonstroin piirtämällä. Tämän vinkin sain ihan lähipiiristä. Jokaisen päivän lopuksi laitetaan rasti ruutuun ja siitä nähdään kuinka monta päivää on vielä jäljellä siihen, että isä palaa kotiin. Alussa lentokone nousee tai auto ajaa jonnekin, sitten ruudukko väliin ja lopussa lentokone laskeutuu ja lopuksi vielä kuva koko perheestä yhdessä. Piirustusjäljestä ei lapsille piirtäessä tarvitse välittää. Kyse on ihan pikapiirustuksista, joiden on tarkoitus havainnollistaa asioita.

4) Tunnekortit

Nämä hommasin jo ennen kuin pikkusisko syntyi. Arvasin etukäteen, että pikkusiskon syntymä tulee olemaan kova pala meidän SI-pojalle, mutta en todellakaan arvannut, että ihan niin iso pala. Näiden avulla me sitten onnistuimme käsittelemään tunteita. Jos tunteiden nimeäminen on vaikeaa, niin voi näyttää kortista, että tältä nyt tuntuu. Myös aikuinen voi näyttää lapselle, että tältä äidistä nyt tuntuu (samalla kun nimeää tunteen). Jossain vaiheessa noin kolmevuotiaana hän ihan innostui näistä korteista ja halusi, että käydään läpi kaikki kortit, nimetään kaikki tunteet ja mietitään yhdessä, että mitähän sudelle on käynyt, kun se näin tuntee. Olen joskus huvikseni pyytänyt valitsemaan vaikka viisi korttia kuvaamaan sitä, että minkälainen päivä tänään on ollut. On tullut paljon tietoa lapsen päivästä sitä kautta.

5) Liikennevalot

Näitä käytin jonkin verran noin vuosi sitten ja ilokseni huomasin, että ne jossain määrin auttoivat minua olemaan huutamatta. Sitten näiden käyttö jäi pois, kun tuli niin seesteinen kausi, että koin ne tarpeettomiksi. Nyt olen aikeissa ottaa nämä uudestaan käyttöön, mutta on muutama asia, jotka haluan tehdä ensin. Haluan perustaa sellaisen rauhoittumispaikan, johon meneminen punaisen valon tullessa ei tuntuisi niin rangaistukselta. Näiden on tarkoitus auttaa lasta itseään hahmottamaan sitä, että missä sfääreissä oma vireystila menee. Ylivirittyneenä voi hommat mennä ihan yli överiksi, ja siitä tulisi antaa keltainen valo. Seuraavan kerran näytetään vielä keltaista. Kahden keltaisen jälkeen tulee punainen. Vähän niinkuin jalkapallossa. Punaisesta on pakko katkaista meneillä oleva toiminta ja viedä lapsi rauhoittumaan. Väkivaltainen käytös on sellaista, mistä tulisi näyttää suoraan punaista ja heti katkaista tilanne. Rauhoittumisen jälkeen pitää tietysti myös käsitellä tilanne, mutta ensin rauhoittumaan. Tajusin jokin aika sitten lukiessani taas näistä jutuista, että olen käyttänyt liikennevaloja ihan väärin. Vihreää tulisi näyttää aina eniten. Olen aiemmin käyttänyt ihan liian vähän vihreää, koska se tuntuu niin epäluonnolliselta tulla nyt heiluttelemaan vihreää naaman eteen, että voi kun niin hienosti jaksat keskittyä legoihin ja olla tappelematta siskon kanssa. Mua varmasti ärsyttäis, jos vaikka koittaisin lukea kirjaa ja joku tulis heiluttelemaan jotain mun naaman eteen. Mutta jotenkin täytyisi ottaa tämä systeemi taas käyttöön, koska siitä on hyötyä sekä lapselle että vanhemmille. Kaikki mikä estää mua huutamasta on bonusta...

Onko meidän ekko mennyttä? (Ja mikä ihmeen ekko?)

Tyypillisesti autismin kirjon ihmisillä on hyvin vahvoja ekkoja eli erityisiä kiinnostuksen kohteita. Ne ovat joskus hyvin kapea-alaisia ja ulkopuolisen mielestä turhalta vaikuttavia asioita, mutta ne voivat kohdistua melkeinpä mihin vain. Jos autismin kirjon henkilö onnistuu luomaan itsellensä ammatin, johon kiinnostuksen kohde liittyy, hän on usein hyvin menestyvä ammatissaan. Hän saattaa uppoutua tuntikausiksi ekkoihinsa, haluaa tietää niistä ihan kaiken ja ekkon parissa puuhaaminen tuo syvää tyytyväisyyttä ja onnen tunteita. Ei ole sattumaa, että tutkijoiden, muusikoiden ja taitelijoiden keskuudessa esiintyy keskimääräistä enemmän autismin kirjoa.

Meidän perheessähän ei ole autismia diagnosoitu enkä usko, että sitä on kenelläkään diagnosoimattomanakaan. (Pojalla on siis SI-häiriö.) Meillä on kuitenkin tutkiminen ja taidealat sekä miehen että oman puolen suvuissa vahvoina. Olen oppinut tämän ekko-sanan jostakin erityislasten vanhempien vertaistukiryhmästä, mutta samalla kun käytän sitä nyt itse, niin vierastan sitä todella paljon. Minun maailmassani on aina ollut päivän selvää, että kaikilla on ekkoja ja paljon! Ja minkälainen on ihminen, joka ei ole kiinnostunut mistään? Kuollut? Tylsä? Masentunut? Olen ollut hämmentynyt siitä, että ekkoilu olisi jonkin tietyn diagnoosin omaisuutta. Kuitenkin myös nämä ekkoilut pistivät miettimään monen monen muun piirteen ja haasteen kanssa yhdessä, että onko meidän silloin 2-vuotiaassa jotain erityistä.

Meidän SI-poika on ollut jo alle vuoden ikäisestä todella innostunut kukista. Kun hän oppi kävelemään, hän ei voinut kävellä kukkien ohi poimimatta niitä. Opetin hänet kuitenkin jo varhain poimimaan niitä siten, että varsi tulee mukaan ja jossain vaiheessa poimimiselle oli laitettava stoppi. Koitin selittää, että kukat viihtyvät parhaiten maassa ja voimme ihailla niitä myös poimimatta niitä. Kotona laitoimme ne maljakkoon ja poika halusi aina, että etsitään jokainen kukka kasvikirjasta ja katsotaan sen nimi. Alle kaksivuotiaana, kun hän ei vielä osannut puhua kunnolla, hän osasi varmaan enemmän kukkien nimiä kuin jotkut aikuiset, joiden kouluajoista on aikaa ja joita kukat eivät erityisesti kiinnosta. Työnsin häntä rattaissa, jotta pääsimme eteenpäin ja hän huusi aina innoissaan tienvartta osoittaen: ”Äiti! Kässämö! Kässämö!” (siankärsämö), ”Äiti, yytti!” (pietaryrtti), ”Kakkala!” (päivänkakkara).

Hänen kukkainnostuksessaan oli jotain hyvin liikuttavaa. En muista koskaan nähneeni kenenkään muun lapsen olevan yhtä innostunut kukista ja syöksyvän kukkien luokse ne nähdessään. Olemme joskus viettäneet tunninkin niin, että poika on kökkinyt voikukkapellolla ja hän on näyttänyt kuin olevan taivaassa. Voikukat ovat hänen lempikukkiaan. Voikukista taitaa tulla myös hänen lempivärinsä keltainen. Yhden kerran lensi voikukat kädestä, kun astuimme keväällä mummilan pihalle ja poika huomasi kukkapenkissä mummin narsissit. Koko kööri huusi: ”SEEEEEEIIIIIIIIIS!” ja poika saatiin pysähtymään ennen kuin oli narsissit irti maasta.

Hän tuntuu myös muistavan hyvin nimiä. Kesällä mökillä ajattelin laajentaa kukista muihin kasveihin. Tutkittiin kasvikirjan kanssa, mitä kaikkia sammalia löytyy kalliosta. Muutamaa päivää myöhemmin hän yhä muisti niitä. Kävelimme asukaspuistoon ja tien varrella oli hänelle tutunnäköisiä sammalia. ”Katso äiti, tuossa on korpikarhunsammal.” ”Voi olla mahdollista, ÄITI ei muista…”

Alle 2-vuotiaana hän myös osasi kaikki aakkoset ja muistaakseni myös numerot ja luki niitä ääneen aina nähdessään. Hän luki autojen rekisterikilpiä, kauppojen nimiä ja viemärikansien valmistajien nimiä kirjain kirjaimelta. Kävimme Turussa sinä kesänä, kun hän täytti kaksi vuotta. Tuli itselle vähän hassu olo, kun poika konttasi lattialla ja alkoi lukea tuomiokirkon lattialla olevien hautakivien nimiä. ”F, R, E, D…” Sen taisi huomata muutama muukin.

Eilen kävin kotimatkalla hänen kanssaan keskustelun.

poika: ”Äiti, pidätkö sä kukista?”

minä: ”Joo’o!”

poika: ”Minäkin pidän kukista… Tapio* ei pidä kukista… eikä sydämistä, eikä tytöistä. Tapio pitää vaan kaikesta rumasta ja iljettävästä… Nyt minä en enää pidä kukista.”

minä: ”Mitä ihmettä? Sähän RAKASTAT kukkia!”

poika: ”Niin mutta tästä päivästä lähtien mä en enää pidä kukista.”

minä: ”Kyllä sä saat pitää kukista, vaikka Tapio ei pidäkään. Ei sun tarvitse Tapion takia muuttaa sun tykkäämisen kohteitas.”

poika: ”EIKU MÄ EN PIDÄ KUKISTA!”

minä: ”Asia selvä…”

Onko meidän ekko nyt menetetty sosiaalisen hyväksynnän ja ryhmäpaineen alla? Mies lohdutti mua illalla, että poika vaan yrittää tehdä pesäeroa muhun samaistumalla kavereihin. Juu. Teini-ikää odotellessa…

*nimi muutettu, päiväkotikaveri

Patenttiratkaisuja auton takapenkille?

Sellainen viikonloppu ja alkuviikko. Olimme mökillä viikonloppuna ja kahden tunnin automatkan aikana lapset riitelivät, huitoivat ja huusivat takapenkillä lähes taukoamatta (ainakin normaalia enemmän). Kun olimme jo melkein perillä, isoveli veti tai väänsi pikkusiskon oikeaa kättä niin, että käsi oli todella kipeä, eikä sisko pystynyt kättään koukistamaan. Onneksi kylmälaukussa oli yksi kylmäpussi toimittamassa kylmäkallen virkaa.

Olen sittemmin saanut kaikenlaisia vinkkejä keskelle laitettavasta matkalaukusta lasten päälle puettaviin piikkiliiveihin (tämä oli vitsi) sekä etupenkkiläisten niskatukiin kiinnitettäviin padeihin, joista lapset voivat katsella leffoja. Ajattelin kyllä mennä vastaisuudessa itse sinne takapenkille, jos näitä tilanteita tulee. Ihmettelen kyllä suuresti, miten autofirmat eivät ole kehittäneet mitään ratkaisua takapenkillä riitelevien lasten taltuttamiseksi. Autobisneksessä liikkuu käsittääkseni kuitenkin aika suuret rahat. Useat vanhemmat antaisivat toisen kätensä jonkinlaisesta väliseinäratkaisusta autossa.

No, joka tapauksessa mökkiviikonloppu alkoi siten, että ajokortillinen mies lähti viemään pikkusiskoa lähimpään sairaalaan ja kaikeksi onneksi kyseessä olikin "vain" värttinäluun luksaatio. Mielikuvissani neiti oli jo käsi kipsissä seuraavan kuukauden. Tyttö ja isänsä pääsivät kuitenkin mökille vielä myöhään samana iltana tyttö hyvin kipulääkittynä ja käsi kantositeessä. Kun yön yli oli nukuttu, käsi toimi taas kuten ennenkin, eikä ollut enää yhtään kipeä! Lääkäri oli sanonut, että se menee itsestään paikoilleen muutamassa päivässä. Emme kuitenkaan odottaneet, että yhdessä yössä.

Perjantai-iltana poika vain riemuitsi siitä, että pääsee nyt viettämään kahdenkeskistä äiti-poika aikaa, kun isä ja pikkusisko on sairaalassa. Olisi tehnyt mieli sanoa suorat sanat, mutta koitin mahdollisimman maltillisesti kertoa, että mikä meni pieleen ja että tällaista äiti-poika aikaa äiti ei tahdo.

Huonon alun jälkeen pääsimme kuitenkin nauttimaan viikonlopusta ja lauantaina tulivat mummi ja ukkikin mökille. Ohjelmassa oli kalastusta ja saunomista. Lisäksi yritimme etsiä metsästä marjoja, mutta siellä ei ollut yhtään edes puolukkaa. Sen sijaan sienet olivat nousseet oikein urakalla esiin. Molemmat lapset olivat innoissaan sieniä tunnistamassa, poimimassa ja poika sai leikata veitsellä huonot osat irti. Itsehän en tiedä mitään sienistä, joten mummi oli tämän metsäreissun oppaana.

Maanantaina alkoi yliopistolla uusi lukuvuosi. Olin kuitenkin taas nuoremman kanssa kotona, koska silmätulehduksen takia häntä ei voitu viedä päiväkotiin. Lapsi tuntui niin nauttivan siitä, että sai olla pitkästä aikaa äidin kanssa kahdestaan kotona. Ostimme apteekkireissulla hänellekin uusia legoja palkinnoksi saavutetuista pottatarroista ja rakentelimme ja leikimme niillä pitkään. Illalla tuli anoppi hoitamaan lapsia, koska minun piti päästä kuoroon ja miehen piti valmistella seuraavan aamupäivän työjuttuja.

Sinä aikana kun isoäiti oli hoitamassa lapsia tapahtui jotakin neidin vasemmalle kädelle. Lapset istuivat rauhallisesti vierekkäin sohvalla ja isoveli kuulemma "koski" hänen käteensä ja sisko oli tästä niin murheellinen. Ei kuitenkaan itkenyt mitenkään erityisesti. Ja aikuisen silmiin ei tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Mietin nyt, että olikohan siihen sattunut jotakin jo aiemmin, mutta pikkusisko oli vakuuttunut siitä, että pipi tuli isoveljestä, eikä vasen käsi vaikuttanut yhtään kipeältä sitä aikaisemmin.

No me kaikki olimme myöhemmin täysin varmoja siitä, että tämä on nyt jokin psykologinen juttu. "Hän nyt käy läpi näitä perjantain tapahtumia." Lisäksi hän oli kuulemma välillä unohtanut, että käsi on kipeä ja toisinaan käytti sitä kättä ihan hyvin. Seuraavana aamuna alkoi marmatus, ettei tahdo päiväkotiin. Hän haluaa olla kotona äidin kanssa. Käsi on kipeä. Ajatuskupla: "Niinpä niin... Eilen oli niin mukavaa. Tottakai hän haluaisi viettää toisenkin päivän äidin kanssa kahdestaan kotona."

Päiväkodista sitten soitettiin, että kyllä tämä vasemman käden varominen nyt näyttää siltä, että kannattaisi näyttää lääkärille. Siispä suunta terveysasemalle (ja siinä meni toinen päivä lukukauden ensimmäisestä viikosta). Ajattelin mielessäni, että voihan perhana, jos lapsi nyt keksii juttuja päästään saadakseen huomiota. Vaan kyllä sai äiti kakun naamaansa ja piston sydämeensä. Kädessä oli jokin nivelside mennyt jonkin luurakenteen yli väärälle puolelle. Lääkäri napsautti sen nopealla liikkeellä takaisin paikoilleen, mikä sattui vähän, mutta sen jälkeen käsi ja koko neiti muuttui kuin taikaiskusta. Johan rupesi kättä käyttämään entiseen malliin, eikä se kipeältäkään näyttänyt enää tuntuvan. Lääkäri katsoi samalla, että oikea käsi on myös parantunut hienosti.

Siis neljä päivää näiden tapahtumien välissä! Ja toisaalta olen ihmetellyt, ettei mitään terveysasema- tai sairaalakäyntiä vaativaa ole vielä tapahtunut koskaan näitä aiemmin. Voimansäätelyvaikeudet, aistihakuisuus, tunnesäätelyn vaikeudet ja taipumus käydä päälle, kun toisesta lähtee voimakas/ärsyttävä ääni kun ovat osa sensorisen integraation ongelmia, ja nämä meidän muksut painivat joka päivä! Ihan vain siksikin, että se on molemmista kivaa. Poitsu on kyllä ollut levottomampi nyt ryhmänvaihdoksen myötä, mutta uskon kuitenkin, että nämä molemmat tapaukset ovat olleet tavallaan vahinkoja, vaikka riitelyä taustalla olikin ainakin autossa. Täytyy vielä puhua pojan kanssa siitä, miten voi toiseen ihmiseen turvallisesti koskea ja miten ei, ja miettiä ratkaisuja mahdollisten tulevien tilanteiden estämiseksi.

Poitsu on muuten ollut juuri ensimmäistä kertaa toimintaterapiassa ja siellä on ollut pojan mielestä todella kivaa! Voisimme varmaankin kysellä myös toimintaterapeutilta vinkkejä tämän tyyppisten tilanteiden minimoimiseksi. Myös Hoplop-synttäreistään päivänsankari selvisi todella hienosti metelistä ja sokerista huolimatta. Etukäteen jännitti tosi paljon, mutta paikan päällä meni hienosti ja kotiinpaluu sujui ilman sen suurempia harmistumisia juhlien päättymisestä.

Pian tulee seuraava kirjoitus, koska se oli jo ennen viikonloppua melkein valmis.