Juhannustunnelmia ja erityispiirteitä

Nyt kun sain tuon burnout-tarinan valmiiksi, niin ajattelin vielä pistää muutamia kesäisiä mietteitä ylös ennen kuin ryhdyn toden teolla lukemaan viimeiseen kesätenttiin ja lapset jäävät päiväkodista kuukaudeksi lomalle.

Kesäloma tosiaan. Paria viime kesälomaa odotin todella kauhunsekaisin tuntein. "Eikö päiväkoti voisi olla ympäri vuoden auki?! Miten mä selviän? Aargh!" Nyt voin sanoa, että odotan sitä ihan iloisin mielin. Se taitaa jo olla merkki siitä, että eteenpäin on menty. Samanlaista hermolomaa se ei varmasti tule olemaan vuosikausiin kuin se oli ennen lapsia. Tosin aikuisella iällä "kesäloma" on ollut oikeastaan vaihtelevan mittainen vapaaehtoinen palkaton työttömyysjakso, mutta kesäloma kuulostaa kivemmalta. ;)

Juhannuksen vietto vanhempieni mökillä oli myös virkistävää ja mukavaa sateisista hetkistä huolimatta. Saunottiin, uitiin, syötiin, seurusteltiin, kalasteltiin ja melottiin. Veljeni pisti lasten iloksi lentonäytöksen pystyyn cuadrokopterillaan. Lapset leikkivät kivoja leikkejä. SI-lapsi innostui keppihevosesta ja viiletti sillä kovaa vauhtia ympäriinsä. Välillä hän pysähtyi antamaan sille tilliä ja ruohosipulia. Sitten sen kanssa nukuttin myös. Hän oli kuulemma prinssi ja minä kuningatar. Parit melttarit tuli SI-lapselta jossakin vaiheessa, mutta ei ne koko reissua pilanneet. Yleensä luonnossa oleminen rauhoittaa meidänkin lasta ja hän rakastaa kökkiä metsässä, mutta ruokapöydässä istuminen kaikkien sukulaisten kanssa tuntui vaikealta ja pikkusiskolle oltiin aina välillä kateellisia äidin huomiosta.

Ne varsinaiset huutokohtaukset tulivat itseasiassa pitkästä aikaa jonkin motorisesti hämmentävän toiminnan seurauksena. Meidän mökkiä lähellä on yksi leikkipuisto. Siellä on iso kiikkulauta, jonka molempiin päätyihin mahtuu kaksi lasta. Toisessa päässä oli serkku ja joku entuudestaan tuntematon lapsi ja toisessa päässä oli meidän SI-lapsi ja pikkusisko. Parin ensimmäisen keinahduksen jälkeen piti yrittää vaihtaa asentoa parempaan (niinkuin siinä voisi kovin monessa asennossa olla). Pitkään hän siinä venkoili ja muut lapset alkoivat olla jo, että "hohhoijaa". Sitten lopulta sanottiin, että jos ei nyt tunnu hyvältä, niin tule pois, että muut lapset sentään saavat kiikkua. Voi sitä harmituksen määrää taas. Sen huomasi myös, että osa siitä melttarista johtui jotenkin siitä kontrollin tunteen pettämisestä ja fyysisesti hämmentävästä olosta. Aika pian sen perään hän halusi mennä pikkusiskon kanssa kahden lapsen istuttavaan keinuun, jossa istutaan vastakkain. Sekin oli liikaa. Sitten taas uudet melttarit...

Aika paljon hän on itseasiassa onnistunut kompensoimaan tasapaino-, koordinaatio- ja muita motorisia haasteitaan näköaistin avulla. Ennen uudempia erikoistoimintaterapeutin testejä nyt keväällä luulin jo, että hän tulisi pärjäämään niissä paremmin kuin edellisellä kerralla. Mutta ikää oli tullut lisää edellisistä testeistä ja ongelmat olivat pysyneet samoina, joten pisteet olivat huonompia. Vanhempana tuntuu ristiriitaiselta samalla iloita ja samalla harmistua huonoista testituloksista, mutta jos "pärjää liian hyvin" (vaikka oikeasti pärjäisi huonosti), niin kaupungilta ei heru toimintaterapiaa. Nyt jotkut vestibulaarista aistitiedon (tasapaino ja liike) käsittelyä testaavat tehtävät menivät niin huonosti, että vain 2% ikätovereista pärjää niissä huonommin. Samoin proprioseptiivisen aistitiedon (asento ja liike) käsittelyssä oli isoja haasteita. Nyt toimintaterapia on viimein alkamassa syyskuussa ja siellä tullaan keskittymään tosi paljon tähän motoriikkaan.

Jos näköaistin siis sulkee pois käytöstä, niin juuri mikään motorinen toiminta ei onnistu. Jopa seisominen paikallaan silmät kiinni on vaikeaa. Ensimmäisissä testeissä (yksityisellä erikoistoimintaterapeutilla 4-vuotiaana) kokeiltiin, että pystyykö hän seisomaan silmät kiinni 15 sekuntia. Silmät aukesivat 9 sekunnin kohdalla. Esineitä hän tunnisti sormilla tunnustelemalla, mutta jos tt koski hänen sormeensa, niin oli todella vaikea sanoa, mihin sormeen häntä on koskettu. Pimeän pelko siis saa uuden merkityksen, jos ei ole perillä siitä, missä asennossa oman kehon raajat ovat ja miten niitä pimeässä liikutellaan.

Näiden lisäksi myös kuuloaisti on erityisen herkkä. Kovia ääniä pelätään ja liian hälyisä ympäristö tekee ylivirittyneeksi ja vaikeuttaa tarkkaavaisuutta ja keskittymistä. On vaikea tässä vaiheessa sanoa, onko pojalla mahdollisesti myös adhd, vai johtuuko kaikki vain sensorisen integraation häiriöstä. Kun on vaikea sulkea niitä turhia ääniä pois vaan kaikki äänet ovat jotenkin samanarvoisia tai yhtä sekavaa massaa, on vaikea keskittyä siihen, mitä pitäisi kuunnella tai tehdä. Oman toiminnan ohjaus on vaikeaa. Jokainen risahdus voi potentiaalisesti suistaa tekeillä olevan tehtävän raiteiltaan. Päiväkodissa hänet laitetaan pukemaan ensimmäisenä ja kas kummaa hän on yleensä viimeisenä valmiina. Hän on päiväkodissa aina reunapaikoilla ja aikuisen vieressä.

Vähiten on ollut haittaa herkästä tuntoaistista. Se ei ilmene niin voimakkaana ja häiritse niin paljon. Lähinnä pesulaput, hihat ja lahkeet ovat usein huonosti ja sukat ja kalsarit ovat inhokkilistalla. Hän ei pidä liian hipelöivästä kosketuksesta, mutta tykkää oikein kunnon karhunhalauksista. En tiedä, onko siitä ollut mitään hyötyä, mutta hän nukkuu myös painopeiton kanssa, koska sen olisi määrä rauhoittaa hermostoa kokonaisvaltaisesti.

Monet arkipäiväiset toiminnat vaikeutuvat, jos karkea- ja hienomotoriikassa on haasteita. Kyse ei ole vain koulun jumppatunneista ja kuvistunneista. (Toki hän ei ole vielä koululainen.) Monet sellaiset asiat, joista lapset yleensä nauttivat eivät meidän pojan kanssa oikein vielä onnistu. Konsertit, elokuvateatterit ja huvipuistot ovat paikkoja, joihin en häntä vielä ehkä veisi. Tai siis olemme vieneet joskus ja todenneet, ettei koskaan enää. Leffaan ei ole vielä viety. Päiväkotiryhmän kanssa hän on käynyt niin usein katsomassa erilaisia lapsille suunnattuja nukke- ja muita teatteriesityksiä, että niiden suhteen hän on saanut siedätystä. Tarhatädin kädestä pidetään lujasti kiinni, kun alussa valot sammuvat tai jos tulee joitakin hämmentäviä äänitehosteita. Ehkä jonakin päivänä nuo muutkin jutut onnistuvat, koska siinä missä muidenkin lasten, niin kyllä SI-lastenkin aivot ja hermosto muokkautuvat. Parturissakin on nykyään vähän helpompi käydä ja nyt isompana kuulosuojaimet myös kelpaavat paremmin. Pienempänä hän vastusteli, koska kaikista sitkeistä selityksistä huolimatta hän pelkäsi, että niistä tulee musiikkia.

Olen tässä jonkin verran luetellut lapsemme erityispiirteitä, mutta tämä ei nyt ole kattava listaus. Muitakin haasteita on. Ne tulevat ajan mittaan käymään ilmi tässä blogissa. Ajattelin lähiaikoina kirjoittaa myös kirjoituksen siitä, minkälaisia apuvälineitä ja keinoja meillä on ollut käytössä ja onko niistä ollut mitään hyötyä, sekä mitä olimme ajatelleet ottaa seuraavaksi käyttöön. Täytyy opetella lisäämään kuviakin tähän blogiin... ;) Ja lisäksi olin ajatellut kirjoittaa sellaisen jutun, jossa keskityn vain ja ainoastaan kaikkeen positiiviseen tuon synkän burnout-tarinan vastapainoksi. Jonkun kirjoituksen aion suoda päiväkodin ryhmänvaihdosasioille. Voi kääk! Ja sille miten täällä poika on stressannut jo pari viikkoa siitä (tismalleen yhtä pitkään kuin on ollut tutustumiskäyntejä 5-vuotiaiden ryhmään), vaikka vielä olisi koko pitkä kesälomakin välissä......

Nyt muihin hommiin! Kivaa päivää kaikille! :)