Tyypillisesti autismin kirjon ihmisillä on hyvin vahvoja ekkoja
eli erityisiä kiinnostuksen kohteita. Ne ovat joskus hyvin kapea-alaisia ja ulkopuolisen
mielestä turhalta vaikuttavia asioita, mutta ne voivat kohdistua melkeinpä
mihin vain. Jos autismin kirjon henkilö onnistuu luomaan itsellensä ammatin,
johon kiinnostuksen kohde liittyy, hän on usein hyvin menestyvä ammatissaan.
Hän saattaa uppoutua tuntikausiksi ekkoihinsa, haluaa tietää niistä ihan kaiken
ja ekkon parissa puuhaaminen tuo syvää tyytyväisyyttä ja onnen tunteita. Ei ole
sattumaa, että tutkijoiden, muusikoiden ja taitelijoiden keskuudessa esiintyy
keskimääräistä enemmän autismin kirjoa.
Meidän perheessähän ei ole autismia diagnosoitu enkä usko,
että sitä on kenelläkään diagnosoimattomanakaan. (Pojalla on siis SI-häiriö.) Meillä on kuitenkin tutkiminen ja taidealat sekä miehen että oman
puolen suvuissa vahvoina. Olen oppinut tämän ekko-sanan jostakin erityislasten
vanhempien vertaistukiryhmästä, mutta samalla kun käytän sitä nyt itse, niin
vierastan sitä todella paljon. Minun maailmassani on aina ollut päivän selvää,
että kaikilla on ekkoja ja paljon! Ja minkälainen on ihminen, joka ei ole
kiinnostunut mistään? Kuollut? Tylsä? Masentunut? Olen ollut hämmentynyt siitä,
että ekkoilu olisi jonkin tietyn diagnoosin omaisuutta. Kuitenkin myös nämä ekkoilut
pistivät miettimään monen monen muun piirteen ja haasteen kanssa yhdessä, että onko meidän
silloin 2-vuotiaassa jotain erityistä.
Meidän SI-poika on ollut jo alle vuoden ikäisestä todella
innostunut kukista. Kun hän oppi kävelemään, hän ei voinut kävellä kukkien ohi
poimimatta niitä. Opetin hänet kuitenkin jo varhain poimimaan niitä siten, että
varsi tulee mukaan ja jossain vaiheessa poimimiselle oli laitettava stoppi. Koitin
selittää, että kukat viihtyvät parhaiten maassa ja voimme ihailla niitä myös
poimimatta niitä. Kotona laitoimme ne maljakkoon ja poika halusi aina, että etsitään
jokainen kukka kasvikirjasta ja katsotaan sen nimi. Alle kaksivuotiaana, kun hän ei vielä osannut puhua kunnolla,
hän osasi varmaan enemmän kukkien nimiä kuin jotkut aikuiset, joiden
kouluajoista on aikaa ja joita kukat eivät erityisesti kiinnosta. Työnsin häntä
rattaissa, jotta pääsimme eteenpäin ja hän huusi aina innoissaan tienvartta osoittaen:
”Äiti! Kässämö! Kässämö!” (siankärsämö), ”Äiti, yytti!” (pietaryrtti), ”Kakkala!” (päivänkakkara).
Hänen kukkainnostuksessaan oli jotain hyvin liikuttavaa. En
muista koskaan nähneeni kenenkään muun lapsen olevan yhtä innostunut kukista ja
syöksyvän kukkien luokse ne nähdessään. Olemme joskus viettäneet tunninkin
niin, että poika on kökkinyt voikukkapellolla ja hän on näyttänyt kuin olevan
taivaassa. Voikukat ovat hänen lempikukkiaan. Voikukista taitaa tulla myös
hänen lempivärinsä keltainen. Yhden kerran lensi voikukat kädestä, kun astuimme
keväällä mummilan pihalle ja poika huomasi kukkapenkissä mummin narsissit. Koko kööri huusi: ”SEEEEEEIIIIIIIIIS!” ja poika saatiin pysähtymään ennen kuin oli narsissit irti maasta.
Hän tuntuu myös muistavan hyvin nimiä. Kesällä mökillä ajattelin
laajentaa kukista muihin kasveihin. Tutkittiin kasvikirjan kanssa, mitä kaikkia
sammalia löytyy kalliosta. Muutamaa päivää myöhemmin hän yhä muisti niitä.
Kävelimme asukaspuistoon ja tien varrella oli hänelle tutunnäköisiä sammalia. ”Katso
äiti, tuossa on korpikarhunsammal.” ”Voi olla mahdollista, ÄITI ei muista…”
Alle 2-vuotiaana hän myös osasi kaikki aakkoset ja muistaakseni
myös numerot ja luki niitä ääneen aina nähdessään. Hän luki autojen rekisterikilpiä,
kauppojen nimiä ja viemärikansien valmistajien nimiä kirjain kirjaimelta. Kävimme
Turussa sinä kesänä, kun hän täytti kaksi vuotta. Tuli itselle vähän hassu olo,
kun poika konttasi lattialla ja alkoi lukea tuomiokirkon lattialla olevien hautakivien
nimiä. ”F, R, E, D…” Sen taisi huomata muutama muukin.
Eilen kävin kotimatkalla hänen kanssaan keskustelun.
poika: ”Äiti, pidätkö sä kukista?”
minä: ”Joo’o!”
poika: ”Minäkin pidän kukista… Tapio* ei pidä kukista… eikä
sydämistä, eikä tytöistä. Tapio pitää vaan kaikesta rumasta ja iljettävästä…
Nyt minä en enää pidä kukista.”
minä: ”Mitä ihmettä? Sähän RAKASTAT kukkia!”
poika: ”Niin mutta tästä päivästä lähtien mä en enää pidä
kukista.”
minä: ”Kyllä sä saat pitää kukista, vaikka Tapio ei pidäkään.
Ei sun tarvitse Tapion takia muuttaa sun tykkäämisen kohteitas.”
poika: ”EIKU MÄ EN PIDÄ KUKISTA!”
minä: ”Asia selvä…”
Onko meidän ekko nyt menetetty sosiaalisen hyväksynnän ja ryhmäpaineen
alla? Mies lohdutti mua illalla, että poika vaan yrittää tehdä pesäeroa muhun samaistumalla
kavereihin. Juu. Teini-ikää odotellessa…
*nimi muutettu, päiväkotikaveri
Te ootte ihan hullun mielenkiintoinen perhe, sanon minä! <3 Mä joskus lapsena toivoin, että mun lapseni hurahtaisi virtahepoihin. :D En tiedä miksi; ite en virtahevoista piittaa.
VastaaPoistaEkko oli mulle uusi käsite. Todellakin kaikilla on ekkoja! Kuulostaa tylsältä elämältä, jos ei oo.
Painotus sanalla "hullun"? ;D No sulla vasta ekkoja onkin. Ootko aatellu käydä jossain tutkimuksissa? ;) (Sä oot yksi harvoista, joille uskallan heittää tällastä läppää.)
PoistaEi kun apua! Ootko nyt eri Hanna? :D
Poista;DDD Minä se olen, tyhmä! <3
VastaaPoistaEn tiiä miks aiemmassa kommentissani lukee pelkkä etunimi, mut nyt luki sukunimikin. Tai no, oon nyt eri koneella (oon kai automaattisesti kirjautuneena johonkin).
VastaaPoistaMeinasin kirjoittaa sikamielenkiintoinen, mut en ollut varma oikeinkirjoituksesta, ku "sika" ei sinänsä ole adjektiivi. Sika mielenkiintoinen, sikamielenkiintoinen. Hmmm.