Kaikki, joilla on enemmän kuin yksi lapsi ja suhteellisen
pienellä ikäerolla tietävät, että kun perheeseen syntyy uusi vauva, niin 1+1 ei
ole 2, vaan 3. Ainakin ensimmäiset kuukaudet saattavat olla aika tiukkaa
settiä. Aikataulut ja rutiinit ovat ihan sekaisin, uusi vauva saattaa valvottaa
öisin, päiväunia nukkuvat lapset eivät välttämättä pakotettunakaan nuku
päiväunia samaan aikaan ja lapset syövät eri ruokia eri aikoina. Se, että
milloin ja missä lapset pystyvät nukkumaan, vaikuttaa siihen, että voidaanko
ikinä lähteä mihinkään lähipuistoa kauemmaksi. Monet vanhemmat kuvailevat sitä,
miten uusi ”vapaa-aika” on sitä, että osa lapsista on jossakin mummolassa
hoidossa tai nukkuu päiväunia. Oikeaa vapaa-aikaa ei ole. Suihkussa ei ehdi
käydä, oma ruoka jäähtyy ja lämmitetään uudestaan kolme kertaa ennen kuin se ehtii
mahaan asti. Jotkut onnistuvat järjestämään itselleen jotain
liikuntaharrastusta, toiset eivät. Ja kyllä: isommat lapset saattavat potea
mustasukkaisuutta uudesta vauvasta. Tämä on siis ihan normi. Ja jos olet
parhaillaan odottamassa toista lasta, tähän kannattaa varautua. Joillakuilla on
niin unelmahelpot ja hyvin nukkuvat lapset, että tämäkin skenaario on ihan
liioiteltua. Suomessa kesä on myös helpointa aikaa saada lisää jälkikasvua
(wink wink!). Meillä kakkonen syntyi pimeään ja loskaiseen marraskuuhun…
Moni asia vaikutti siihen, että paloin loppuun. Isoin
yksittäinen tekijä oli ehdottomasti se valtaisa kriisi, joka pojallemme iski
pikkusiskon synnyttyä. Vaikea uskoa, että hänen reaktionsa olisi ollut yhtään
voimakkaampi, jos minä olisin äkkiseltään kuollut. Sitä surun määrää oli
tuskaista seurata. Koitin pysyä itse tyynenä ja pysyinkin suurimman osan aikaa.
Oli kuitenkin paljon hetkiä, jolloin me vain itkimme sylikkäin, koska oli niin
kamalaa nähdä poika niin surullisena ja koin oloni niin avuttomaksi, kun en
pystynyt auttamaan häntä. Tein kaikkeni, että sain vietettyä jokaisen minuutin,
kun pienempi oli unessa, leikkien esikoisen kanssa, ja tein kaikkeni, jotta hän
tuntisi olevansa yhtä rakastettu kuin aina ennenkin. Kerroin sen kymmeniä (tai
satoja) kertoja päivässä, pidin häntä sylissä ja hyvänä aina kun ehdin. Mutta
se pudotus siltä ainoan lapsen jalustalta oli liian korkea hänelle.
En ikinä unohda sitä tuskaa ja kauhua pojan kasvoilla
ensimmäisenä yönä, kun vauva oli kotona ja hän ei voinutkaan kömpiä yöllä
viereeni, koska siellä oli jo joku toinen. Hyvin nopeasti nukkumisjärjestelyt
muutettiinkin sellaisiksi, että mies nukkui pojan kanssa lastenhuoneessa ja
minä vauvan kanssa makuuhuoneessa. Tällä systeemillä mentiin ensimmäinen vuosi.
Usein poika tulikin isän viereen nukkumaan keskellä yötä. Joskus hän yritti ohi
äidin luo, mutta kyllä mies aina heräsi ja pysäytti pojan. En ihmettele, että
vanhempia pyydetään usein vertaamaan lapsen tilannetta siihen, että puoliso
yhtäkkiä ottaakin uuden rakastajan. Kuitenkin opin pikku hiljaa avoimessa
päiväkodissa ja asukaspuistossa, ettei kaikissa perheissä olla ihan näin
voimakkaasti reagoitu. Yhdessä tai kahdessa perheessä oli huutoa 2-3 kk ja
sitten se meni ohi. Muissa perheissä oli äidin ja isin ihania pikku apulaisia.
Samaan aikaan tilanteesta teki haastavan se, että hän
regressoitui itsekin vauvaksi. Kaikki ne asiat, jotka hän ennen teki itse, eivät
enää onnistuneetkaan. Hän ei osannut enää mitään! Hän odotti syöttämistä ja
pukemista, ja ruinasi tisua, vaikkei ollut sellaista saanut 1,5 vuoteen. Ei
puhettakaan, että meidän pottaharjoittelut olisivat edenneet mihinkään
suuntaan. Hän puhui vauvakieltä ja ahtautui vauvan koppaan sikiöasentoon. Hän ei myöskään aina sietänyt ensimmäisinä kuukausina olla
vauvan kanssa samassa huoneessa, eikä hän ei voinut istua samaan aikaan
ruokapöydässä muiden kanssa, vaan söi erikseen (syötettynä). Jos vauva nukkui, kun olimme syömässä ja heräsi kesken ruokailun, esikoinen yritti tukehduttaa itsensä ruokaan. Hän opetteli
kävelemään sivuttain ja väärin päin, jotta saattoi kävellä vauvan ohi tätä
näkemättä. Jokainen inahdus vauvasta aiheutti valtavan huutokohtauksen. Vauvahan
oli hyväntuulinen ja rauhallinen, mutta kyllä hänkin välillä itki. Vauvan itku
oli jotain sellaista, mitä meidän SI-lapsi ei kerta kaikkiaan sietänyt. Meni
pari vuotta siten, että jos pienemmästä lähti yhtään normaalia kovempi ääni,
niin isompi alkoi huutaa täysiä päälle. Tätä ei tapahtunut toisin päin. Ei
vielä tänä päivänäkään. Meillä itkee ja huutaa joko esikoinen tai sitten
kuopus-esikoinen duo. Ja voin sanoa, että esikoisesta lähtee kovempi ääni.
Pojan suru alkoi muuttua vihaksi jossain 3-4 kk paikkeilla
ja hän huomasi saavansa tehokkaasti huomiotani tekemällä kaikenlaista
kiellettyä (erityisesti jos vauva oli kohteena) ja uhmaamalla minua vielä entistä
enemmän (en uskonut, että on mahdollista uhmata vielä kovemmin, mutta kyllä se
näköjään oli mahdollista). Välillä oli myös yrityksiä tehdä jotain vauvalle.
Käytännössä onnistui kerran roikottamaan häntä jaloista pää alaspäin roikkuen,
mutta ennätin syöksyä paikalle ennen lattialle pudotusta. Verbaalisestihan hän
tuhosi vauvan monta kertaa. Mielikuvitus kyllä kehittyy, kun keksii millä
kaikilla tavoilla tekisi mieli nähdä toisen tuhoutuvan.
On todella stressaavaa olla jatkuvasti suojelemassa pienempää
isommalta kuukaudesta toiseen. Kun nuorempi kasvoi vauvasta taaperoksi, niin
hänkin alkoi jo vähän yrittää pitää puoliaan. Sohvalle en voinut istua
sekunniksikaan ilman, että kaksi lasta tuli taistelemaan molemmin puolin siitä
kumpi pääsee syliin. Pari vuotta meni siinä, että minusta taisteltiin lähes
jatkuvasti. Kun nuorempi oppi puhumaan, hän oppi kinastelemaan isomman kanssa
myös verbaalisesti. ”se on mun äiti!” ”Ei kun mun” ”Ei kun mun!”. Kyllä sitä
taistelua vieläkin on ilmassa, mutta se ei ole ihan yhtä intensiivistä ja
jatkuvaa. Se myös useimmiten ilmenee riitana leluista ja toisen huitomisena ja
lyömisenä, mikä on vanhemman näkökulmasta rasittavaa sekin.
Täytyy sanoa, että aivan ehdottomasti elämäni pahin kolmiodraama
on ollut lasten kanssa. Ei mulla kyllä itse asiassa muita ole ollutkaan, mutta
silti. Aikuisille ihmisille voi sanoa, että suksikaa kuuseen vaikka molemmat,
mutta entä kun kolmiodraaman osapuolet ovat omat lapset? ”Kestä vielä pari
kuukautta lisää. Kyllä se menee kohta ohi!”, sanoivat neuvolantäti ja kaikki
tutut. Sitä samaa toivoin hartaasti. Mutta ei sitä helpotusta koskaan tullut.
Yhtä huutoa ja riitelyä mun elämäni oli aamusta iltaan päivästä toiseen.
No äskeinen ei itse asiassa ole ihan totta, vaikka se siltä
tuntui. Helpotuksen hetkiä toi kuitenkin päiväkoti! Poika oli kolmena päivänä
viikossa päiväkodissa klo 9-15, jolloin ehdin vähän viettää äiti-tytär aikaa ja
levätä tämän nukkuessa päiväunia. Ihan varmasti päiväkodissa olo lisäsi
mustasukkaisuutta ja aistikuormitusta jonkin verran, mutta laskelmoin
mielessäni, että mustasukkaisuus ja haastava käytös tuskin vähenisi riittävästi
ottamalla häntä kokonaan pois päiväkodista, jotta jaksaisin poikaa kotihoidossa
24/7. Tytär oli muutenkin ihan heitteillä ja vailla huomiota, joten koin, että ainoa
keino varmistaa, että tyttö kasvaa ja kehittyy normaalisti ja saa vähän huomiota
hänkin, on se, että poika on kolmena päivänä viikossa päiväkodissa. Kerho ei
olisi meille riittänyt, koska sitten en olisi saanut nukuttua päiväunia itse
koskaan. Tämä mahdollisti myös sen, että pääsin tytön kanssa käymään
vauvaryhmässä kerran viikossa, johon ei olisi voinut ottaa esikoista mukaan.
Ke, to ja pe menivätkin aika pitkälti viikonlopusta ja alkuviikosta toipumiseen. Pahimmillaan poika saattoi saada jopa
tunninkin kestoisia kohtauksia, joissa hän karjui kuin syötävä, rimpuili ja
saattoi lopulta oksentaa paidalleen. Pidimme häntä holdingissa (arkisin minä ja
viikonloppuina kumpi siinä nyt sattui meistä aikuisista olemaan lähinnä) ja
koitimme jutella rauhallisesti ja toisinaan myös laulaa. Hän itseasiassa pyysi
itse, että laulaisin, koska se jostain syystä auttoi häntä rauhoittumaan. ”Äiti
laula! Äiti laula!” hän saattoi huutaa muun mölinän välistä. Usein juttelimme
rauhallisesti ja kerroimme, että ”tässä nyt istutaan, kunnes rauhoitut ja äiti
ja isä auttavat sua nyt rauhoittumaan. Ei mitään hätää. Sua
harmittaa/surettaa/suututtaa/pelottaa nyt asia x ja se menee ihan kohta ohi.
Tunteet on vaan tunteita. Ne ei ole vaarallisia.” Sitten hän levähti vaikkapa vartiksi
ja kohta tuli jokin uusi kimmoke uudelle kohtaukselle.
Olin lukenut, että kaikille kiinni pitäminen ei sovi ja että
ristiriitaista tietoa on siitä, että kuuluuko näin juuri tehdä vai onko se
päinvastoin haitallista. Tulimme kuitenkin vakuuttuneeksi, että tämä on oikea
keino meidän lapsen kohdalla, koska hän saattoi itse pyytää, että pidetään
tiukasti kiinni ja koska ”odotan että se menee itsestään ohi, enkä anna
huomiota” oli meidän kokemuksen perusteella ihan vihoviimeinen juttu. On vaikea
sanoa, mikä oli aina päällimmäisin tunne kohtauksen tullessa. Ei ne kohtaukset
paljoa eronneet kun suru- ja viha-aikoja vertaa. Jälkeenpäin ajateltuna osa
kohtauksesta saattoi saada lisämausteensa myös kaikesta muusta kuormituksesta –
oli se sitten stressi- tai aistikuormitusta. Ja kun päiväkodissa pitää tsempata,
niin kai se nyt sitten purkaantuu kotona. Tämän tiesimme jo silloin. Tieto ei
valitettavasti automaattisesti lisää vanhemmankaan jaksamista.
Tänä päivänä kohtauksia yhä välillä tulee, mutta ne ovat
huomattavasti harventuneet. Veikkaan, että yksi maaginen syy taustalla on se,
että ikää on tullut lisää. Pikkusiskoon on ollut tässä jo 2,5 vuotta aikaa
tottua ja olen kuullut, että vanhemman näkökulmasta aistilasten kanssa rankinta
on siinä 2-5-vuotiaana. Toki he tarvitsevat apua siitä eteenpäinkin heidän
itsensä vuoksi, mutta vanhemman taakka vähän helpottuu. Taidan tästä jatkaa
kolmannessa osassa. Saas nähdä, saanko kaikkea mahtumaan kolmanteen osaan vai
onkohan neljäskin osa vielä tulossa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti