Uusia tuulia päiväkodissa / Päiväkodin ylistys!

Minun ei pitänyt kirjoittaa näin pian uudestaan, mutta nyt tekee mieli kyllä hehkuttaa meidän ihanaa päiväkotia ja sen henkilökuntaa. Vikoja päiviä mennään ennen kesäloman alkua ja meillä oli vielä palaveri ennen lomaa (oikeastaan se oli se, mikä kaikilla muilla vanhemmilla oli jo syksyllä, mutta palaveerattiin silloin niin paljon noin muuten, että päätettiin siirtää tämä myöhemmäksi). Lastentarhanopettaja on kyllä suustaan kiinni jäävää sorttia, mutta palaveri venyi jopa ruhtinaalliseksi puolitoistatuntiseksi, jonka perään hän pyynnöstäni esitteli mielellään meille 5-vuotiaiden ryhmän parhaillaan tyhjinä olevat tilat, jotka ovat yläkerrassa. Mutta olipa hauska kuulla taas, miten poikamme toimii Mörrimetsässä ryhmän kävelevänä biologian oppikirjana, on ensin ihan että "en tuu", mutta vaikean siirtymän jälkeen sitten kuitenkin osallistuu workshoppiin ja kertoo kierrätysnallelle suvereenisti, mikä roska ja tavara kuuluu mihinkin astiaan, ja miten hän usein saa muut ryhmän aikuiset ja lapset nauramaan.

Olen ollut huolissani pojan siirtymisestä isompien lasten ryhmään. Hän ei ole reagoinut päiväkodissa siihen, mutta kotona hän on ollut pari viikkoa jo huomattavasti normaalia levottomampi. Kun häneltä kysyy, jännittääkö tämä siirtymä, niin vastaus on aina ”Ei.” Minä en ihan usko sitä. Kun hän on ylivirittynyt, ensimmäinen merkki on yleensä ääntely. Yleensä se kuulostaa joko apinan ääntelyltä, hyttysen ininältä, jonkin eläimen murinalta, kehitysvammaisen ääntelyltä, vauvan sössötykseltä ja loppuja ääntelytapoja en osaa edes kuvailla. Joskus ylivirittyneisyyden purkaantuminen ilmenee vain ääntelynä, joskus siihen liittyy se, että aletaan hyppiä pitkin seiniä. Hän alkaa riehua, ei hallitse liikkeitään, kiusaa pikkusiskoaan enemmän, haluaa nujuta ja käy muidenkin ihmisten päälle. Hän on ollut paljon räjähdysherkempi nyt kotona. Minua hän on tämän parin viikon ajan jonkin verran yrittänyt huitoa ja lyödä, purra tai nipistää. Tyypillisesti jännitys ei ole näkynyt päiväkodissa ollenkaan.

Mutta ei mikään ihme, jos jännittää. Tämähän on lapselle hyppy tuntemattomaan. Samalla pitää erota vanhoista tutuista aikuisista, joihin on kiintynyt. Meille vanhemmillekin tämä on isompi muutos kuin joillekin toisille vanhemmille. Yhteistyön merkitys kasvaa, kun lapsella on erityispiirteitä ja kun vanhempi saa istua useammissa palavereissa ja puhua useammin puhelimessa. Se ei vain ole sitä, että ”Mites päivä meni? Oi kun kiva! Hyvää viikonloppua!”. Kun yhteistyö on ollut todella hyvää nykyisessä ryhmässä, se on tavallaan sääli menettää ja saa vain toivoa, että yhteistyö alkaa hyvin myös uusien hoitajien kanssa. Ja on työlästä aloittaa aina alusta.

Olen ollut huolissani myös siksi, että aikanaan siirtyminen 3-4-vuotiaiden ryhmään ei sujunut ihan ongelmitta. Kesti varmaan puoli vuotta sopeutua sinne. Oli kaveridraamoja johtuen muun muassa kavereiden tulkitsemisen vaikeudesta ja sen sietämisestä, että kavereillakin on oma tahto. Ehdottomasti suurin syy oli aistihakuisuus. Emme edes tajunneet syytä sille vielä siinä vaiheessa. Ihmettelimme vain, miksi hän haluaa koko ajan nujuta ja ”halata”. Ei mennyt perille, että toisia ei halata väkisin, eikä myöskään se, että halaamisen ja kuristamisen välillä on eroja ja halauksetkin loppuvat aikanaan. Tuli väärinymmärryksiä ja muita ärsyyntymisiä, kun poika hyppäsi yhtäkkiä muiden kimppuun takaapäin. SI-poika siis joutui välillä ihan tahattomasti konflikteihin. Hänhän oli mitä hyväntahtoisin ja empaattisin poika. Näitä huolia ei enää ole, joten ehkä murehdin itsekin liikaa. Hän leikkii nykyään ihan nätisti siinä missä muutkin lapset. Tämän ryhmänvaihdoksen ei tarvitse olla samanlainen koettelemus. Ja ehkä jos minä relaan tämän asian suhteen, niin varmaan poikakin seuraa perästä. ;)

Olen kuitenkin iloinen siitä, että suurin osa uuden ryhmän lapsista tulee olemaan mukana siirtyviä. Siellä tulee olemaan vain kolme uutta lasta. Lisäksi lapsia on vain 14 ja aikuisia 3. Koska siellä on vähemmän pienryhmätiloja, niin se on metelin kannalta +-0? 14 on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin 22. Positiivista on myös se, että ryhmä ylipäänsä sai ryhmäavustajan. En tiedä, onko siellä muita erityistä tukea tarvitsevia, mutta meille on kerrottu, että muita kuin ryhmäavustaja-nimikkeellä kulkevia, ei olisi ollut tarjollakaan. Ja koska meidän lapsen lausuntoja on käytetty hyväksi avustajaa hakiessa, niin aion myös varmistaa, että hän tarvitsemansa avun saa.

Olen iloinen myös siitä, että uusi ja vanha lastentarhanopettaja aikovat pitää kunnon palaverin, jossa käydään läpi kaikki hänen ominaispiirteensä ja miten hänen kanssaan kannattaa toimia. Puhuimme myös, että suhteellisen pian järjestetään sitten palaveri, jossa on mukana myös vanhemmat ja mahdollisesti myös toimintaterapeutti ja/tai kiertävä erikoislastentarhanopettaja. Minä olen ollut todella onnellinen siitä, että meidän molemmat lapset ovat olleet niin hyvässä hoidossa. Tiedän, että meidän poika saattaa joskus koetella hermoja. Hän ei ole kaikista helpoin tapaus. Häntä ei kuitenkaan ole nähty ”ongelmana” tai ”häirikkönä”, vaan on nähty se lapsi sieltä haasteiden takaa ja myös kaikki lapsen positiiviset piirteet, joita on paljon niitäkin. Hän on saanut todella lämminhenkistä ammattimaista kasvatusta kaikilta ryhmän aikuisilta, hänestä on aina puhuttu meille vanhemmille niin kauniisti ja olen siitä äärettömän kiitollinen.