Tarina burnoutista osa 3.

Eniten burnouttiini vaikuttava(t) tekijä(t) on luettavissa osasta 2. Jatkoa edelliseen kuitenkin seuraa nyt. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että vauvavuosi oli täynnä kaikenlaisia erikoistilanteita. Te muut pienten lasten vanhemmat tiedätte. ”Kyllä tämä elämä tästä kohta helpottaa, kun viimein parannutaan tästä neljän viikon flunssasta/korvatulehduskierteestä/vatsataudista/vesirokosta/täistä/kihomadoista…” Eikö niin?! ;) Sitten menee puoli vuotta ja sä huomaat, että tässä ollaan vain koko ajan siirrytty erikoistilanteesta toiseen. On siellä varmaan muutama päivä jossain välissä, kun planeetat ovat oikeassa asennossa ja elämä tuntuu normaalilta. Tosin meidän tapauksessa normaaliin kuului järjetön uhma, mustasukkaisuus ja huutokohtaukset. (Lohduttaudun kuitenkin sillä, että meillä ei ole ollut vielä koskaan täitä eikä kihomatoja, luojan kiitos!)

Alkutaivalta kahden lapsen äitinä kuormitti kyllä sairastelut, koska isompi tietysti toi päiväkodista kaikki mahdolliset pöpöt. Neiti oli vain 2,5 kk, kun RS-virus tarttui häneenkin. Ensimmäinen sairaalakeikka oli eräänä yönä RS-viruksen aiheuttaman korvatulehduksen takia. Meillä oli myöhemmin parit kontrollikerrat ja juuri kun kaiken piti olla ihan hyvin, niin pitikin jäädä sairaalaan osastolle, kun lääkäri (onneksi) huomasi, että nukkuva potilas piti liian pitkiä (max. 9s) taukoja hengityksessään. Siitä alkoi uniapneatutkimukset ja kolmen viikon kofeiinin anto, joka pilasi hyvät unet. Kofeiinin tarkoituksena oli estää vauvaa pääsemästä liian syvään uneen. Se ei myöskään maistunut neidille kovin hyvin. Positiivista oli se, että päästiin kuitenkin aika pian kotiin ja saatiin kannettava saturaatiomittari kotiin mukaan, eikä tarvinnut sitä kolmea viikkoa sairaalassa viettää.

Saturaatiomittari kulki kaikkialla mukana, koska öiden lisäksi myös päiväunien aikana se piti kiinnittää vauvan jalkapohjaan. Olin siis hyvin paljon vauvassa kiinni ja seurasin laitteen piippailuja herkeämättä. Mulle oli kaikista kärsivällisistä selityksistä huolimatta jäänyt vähän auki, että mitkä piippaukset ovat sellaisia, joiden takia mun pitää soittaa sairaalaan tai 112:een. Ainakin, jos vauva muuttuu siniseksi. OK. Joka tapauksessa se oli säädetty aika herkälle ja piippasi suhteellisen ahkerasti. Voi sitä onnea, kun saatiin terveen paperit. Kaikki johtui vain RS-viruksesta ja pelko rakenteellisesta ja pidempiaikaisesta ongelmasta oli takana. (Lukijalle tiedoksi, että kätkytkuoleman riski on huomattavasti suurempi, jos vauvalla on uniapneaa. En muista prosenttilukuja.) Tämä tietysti vaikutti poikaankin, koska olin entistä enemmän vauvassa kiinni ja huolissani.

Oltiin viimein selvitty apneoista ja tautikierteestä, kun miehen oli lähdettävä viikon työmatkalle vauvan ollessa 4 kk. Sain todella paljon apua anopilta ja omilta vanhemmiltani, mistä olin hyvin kiitollinen. Mutta edes isovanhemmat eivät voineet pelastaa minua öiltä, jotka nukuin kahden lapsen välissä. Nukuin varmaan tunnin joka yö. Läpi yön oli hereillä ensin toinen, sitten toinen, sitten molemmat, sitten toinen, sitten molemmat, sitten toinen… Olin elävä kuollut kun mies tuli matkalta kotiin.

Aika pian tämän jälkeen sain puhelinsoiton. Eräs tuttuni oli tehnyt itsemurhan hirttäytymällä (hän oli sairastanut anoreksiaa 10 vuotta). Olin juuri laittamassa lapsia päiväunille (samaan aikaan!). Sain pidäteltyä sen aikaa, että lapset nukahtivat. Sitten itkin kaksi tuntia, kunnes lapset heräsivät. Totesin mielessäni, että ei tässä auta muu kuin ruveta tekemään sitä välipalaa. Olin jo oppinut, että tässä perheessä minulla ei ole tilaa tuntea yhtään mitään. SI-poika ei kestä sitä, että äiti tuntee mitään muita tunteita kuin puhdasta iloa (ainakaan silloin). Ja se hetki siinä keittiössä välipalaa laittaessa oli yksi virstanpylväs. Siitä alkoi matka, jossa aloin muuttua pikkuhiljaa tunteettomaksi robotiksi. Ei minusta täysin tunteetonta robottia loppujen lopuksi tullut, eikä mitenkään lopullisesti. Mutta pari vuotta yritin siirtää kaikki omat tunteeni ja tarpeeni sivuun, koska niiden olemassaolo tuntui vain hankaloittavan perhe-elämää.

Minullahan ei kuopuksen vauvavuonna ollut oikein mitään omaa aikaa. Arkisin ei yleensä minuuttiakaan. Kun nuorempi oli vuoden vanha, sain lapset nukkumaan päiväunia samaan aikaan parin kuukauden ajan, kunnes isommalta jäivät päiväunet kokonaan pois. Oli varmasti monia syitä, miksi koin, etten voi saada vapaa-aikaa itselleni. Niistä kaksi suurinta syytä olivat kuitenkin 1) se, etten uskonut juuri kenenkään muun kuin minun tai mieheni pärjäävän meidän lasten kanssa siihen aikaan ja 2) elin pitkään siinä kuvitelmassa, että nuorempi ei huoli tuttipulloa, koska hän ei huolinut tuttiakaan. No aika minimaalisesti hän kyllä tuttipullosta joi, kun sitä ensimmäisen kerran testattiin. Siirryttiinkin aika pian nokkamukiin. En myöskään oikein saanut kumpaakaan rintapumppua enää toimimaan, vaikka esikoisen ollessa vastasyntynyt pumppasin tuhatta ja sataa, kun kohtutulehdus pilasi hyvin alkaneen imetyksen. En myöskään halunnut antaa korvikemaitoja. Vettä tai korvikemaitoa hänelle kyllä kai sitten loppujen lopuksi annettiin, mutta vasta 7 kk kohdalla, kun hän oli jo jonkin aikaa ehtinyt syödä kiinteitä. Tämän vuoksi sitä ennen mun oma aikani oli sitä, että mies lähti kerran kuukaudessa lasten kanssa puistoon, jotta ehdin imuroida ja pestä vessaa niin paljon kuin ikinä ehdin. Voi olla, että tätä tapahtui useamminkin, en muista. Oli kerrassaan paska talvi ja ihan mihin tahansa loskakenttään en varmaankaan miestä pyytänyt lapsia viemään. Ja ei, tämä ei ollut uhriutumista! Mä NAUTIN siivoamisesta ja siitä, että sain olla edes vähän aikaa lapsista erossa ja pystyin edes satunnaisesti vaikuttamaan elinympäristööni jotenkin positiivisella tavalla.

Luoja, miten kärsin siitä läävästä, jota ei ollut kummallakaan meistä juuri aikaa siivota. Lelukaaosta meillä ei juuri ole juuri koskaan ollut, koska meillä on ollut aina tapana laittaa lelut illalla laatikkoon ennen nukkumaanmenoa. Minulle aikuisten vapaa-aika ei voi alkaa, jos lattia on täynnä leluja. Se on joku psykologinen juttu. (Asiaa helpotti se, että meidän poika ei juurikaan harrastanut sitä, että kaikki lelut vedetään laatikoista lattialle ihan huvin vuoksi. Pikemminkin oli järjestelemässä pikkuautoja riviin. Tähän aikaan epäiltiin myös Aspergeria, mutta muutamat siihen viittaavat piirteet poistuivat kokonaan iän myötä.) Muilta osin kaaosta ja likaa sitten oli. Usein sitä vapaa-aikaa ei kyllä illallakaan ollut, koska kuopus saattoi nukahtaa pari tuntia esikoisen jälkeen ja menin itse samaan aikaan nukkumaan. Pyykkiä koitettiin ripustaa joskus yöllä, kun olisi pitänyt jo olla nukkumassa, koska päivät ja illat menivät tiiviisti lasten kanssa. Ei edes mennä sen tarkemmin henkilökohtaiseen hygieniaan, joskin voin sanoa, että ihan normaali hiustenpesuväli oli se kaksi viikkoa. Maailman paras siskoni (eikä edes ole sarkasmia) kerran murjaisi englanniksi päivällispöydässä, kun meidän vanhempien kotona oli ulkomaalaisia vieraita, että ”Siiri voi tulla saunaseuraksi, sen hiukset kaipaa pesua!”.

Muistan todella elävästi sen, kun nuorempi oli 7 kk ja mies lähti lasten kanssa vanhempiensa luokse viideksi tunniksi. Se oli ehdottomasti pisin aika, jonka olin ollut lapsista erossa siihen mennessä. Stressasin sitä, että miten nyt parhaiten käytän tämän ajan hyödyksi. ”Nyt pitäisi äkkiä relata. Siis ÄKKIÄ! Miten relataan äkkiä? En tiedä. Kohta se viisi tuntia loppuu ja ei olla vielä sovittu, koska tulee uusi oma aika. Tuleeko se viikon vai kuukauden päästä? Tällä pitää nyt selvitä sinne asti joka tapauksessa.” Pyörin ympyrää. Tärisin. Stressasin sitä, että kohta ne tulee takaisin. ”Nyt olen tuhlannut jo tunnin arvokasta vapaa-aikaa ja mitä olen saanut aikaan? Se on jo 1/5 mun vapaa-ajastani. Vielä ei ole öljyväriteline pystyssä ja aikamme uusi Mona Lisa luonnosteluvaiheessa! Kohta ne tulee takaisin - siis mun oma rakas perheeni jumalauta, voitteko kuvitella? Kehtaavatkin tulla omaan kotiinsa!” Tuntui kuin olisin ollut lääkintälotta, joka yksin odottaa, että kohta sisään kannetaan 20 haavoittunutta miestä. Olisin varmaan hypännyt parvekkeelta, jos joku olisi tullut minulle sanomaan, että helpotus koittaa vuoden ja kahden kuukauden päästä. Tai sitten en, koska meidän parvekkeelta saa korkeintaan murtuneen jalan.

Tästä jatkan neljännessä osassa. Lupaan, että neljäs osa tuo valoa pimeyteen. Lupaan myös, ettei tämä blogi tule olemaan tätä. Koen vain, että tämä tarina on tärkeä jakaa näin aluksi. Muistutan myös, että tästä tulee hyvin yksipuolinen kuva meidän elämästä. Tosiasiassa näihinkin aikoihin mahtuu paljon kaikkea ihanaa ja mun lapset ovat maailman ihanimpia, vaikka itse sanonkin! Tämä on kuitenkin tarina mun burnouttiin johtaneista syistä. Yritän tehdä tarinan lopun ennen juhannusta, ettei se jää kokonaan tekemättä.