Kirje 28-vuotiaalle itselleni

Hei 28-vuotias minä!

Onneksi olkoon! Olet raskaana ja odotat ensimmäistä lastasi. Pian olet pienen poikavauvan äiti. Kirjoitan sinulle täältä tulevaisuudesta, jotta voisit välttää monta virhettä. Oikeastaan mitään aikakonetta ei ole keksitty, etkä koskaan pääse lukemaan tätä kirjettä, ja joudut valitettavasti käymään läpi monta vaikeaa tilannetta. Ehkä kuitenkin joku muu voi lukea tämän ja välttää samat virheet. Suurin ongelmasi tulevaisuudessa on, että stressaat turhaan tai taistelet vastaan väärissä asioissa. Oikeissa asioissa taas et löydä riittävästi itsevarmuutta ja rohkeutta taistella, kun pitäisi. Ja sanoinko jo, että stressaat liikaa ja ihan turhaan?

Ensimmäinen synnytyksesi lähestyy. Älä suostu turhaan synnytyksen käynnistämiseen! Synnytyksesi halutaan käynnistää vain siksi, että ruuhkaisessa sairaalassa on kerrankin tilaa ja sinua ei haluta enää katsoa raskaana, kun viikot ovat 42+1. Kaikki on hyvin! Vauva voi hyvin, äiti voi hyvin, sykkeet ja napanuoran virtaukset ovat loistavat, lapsivettä on riittävästi, eikä ole raskausdiabetestä tai muitakaan komplikaatioita. Todennäköisesti lapsesi alkaa syntyä pari päivää myöhemmin ihan itsekseen ja kokemus saattaa olla paljon miellyttävämpi niin sinulle kuin vauvallekin. Mikäli ei synny, ja joudutaan kuitenkin käynnistämään, älä nyt herran tähden suostu Cytotec-käynnistykseen! Se on vatsahaavalääke ja sen valmistaja on kieltänyt sen käytön synnytyksen käynnistämiseen. Yhdysvalloissa ja joissakin Länsi-Euroopan maissa sitä ei käytetä. Käynnistysmenetelmiä on muitakin.

Viikko synnytyksen jälkeen päädyt takaisin sairaalaan päivystykseen. Kuumetta on reippaasti yli 40 astetta kaikista mömmöistä huolimatta. Päädyt kohtutulehduksen takia tiputukseen sairaalaan. Sen pitäisi kuulemma olla 2-3 päivän keikka, mutta vietätkin sairaalassa viikon perhehuoneessa vauvan ja miehen kanssa. Tulehdusarvot ovat hirvittävän korkeat, laskevat hitaasti ja leukosyytit sahaavat edestakaisin. Viikon päästä pääset kuitenkin onneksi jo kotiin ja jatkat antibiootteja suun kautta. Valitettavasti tulehdus alkaa vaikuttaa rintamaidon tuotantoon.

Kyllä - kukaan ei kiellä, etteikö äidinmaito olisi parasta, mitä pieni vauva voi saada. Vauva saa siitä vastustuskykyä ja imetys on lyömätön läheisyyden muoto (ja listaus imetyksen eduista on paljon tätä pidempi). On myös totta, että vauvan elimistö sulattaa hieman heikommin vieraan eläimen maidon proteiineja ja saattaa altistaa allergioille. Mutta ihan oikeasti: imetys ei ole sen arvoista, että ensimmäiset pari kuukautta pidät vauvaa nälässä, niin että sen paino laskee ja nukut äärimmäisen huonosti seuraavat pari kuukautta, vietät aikaasi enimmäkseen pumppaamalla maitoa rintapumpulla, pesten ja steriloiden välineitä, ravaten neuvolassa punnituskäynneillä, ja joutuen tiukkaan 2 tunnin syöttövälin ohjelmaan. Joskus jääräpäisyydestä on hyötyä, mutta tässä tapauksessa ei. Imetys ei ole äitiyden mittari. Se ei myöskään ole sen arvoista, että heittäydyt hankalaksi potilaaksi ja alat kinaamaan hoitohenkilökunnan kanssa sairaalassa vauvan asioista sen sijaan, että. keskittyisit paranemaan ja kuhertelemaan hyvin ruokitun vauvan kanssa. Heillä saattaa ammattihenkilöinä olla parempaa tietoa kuin sinulla. Se ei ole myöskään sen arvoista, että katkeroidut ja monta viikkoa putkeen suunnittelet katkeria palautekirjeitä sairaalaan, joita et kuitenkaan ehdi kirjoittaa kaikelta pumppaamiselta, tiskaamiselta ja univajeelta. Oikeastaan voisit lähettää sinne kiitos-kirjeen. "Lapsivuodekuumeeseen" kuoltiin ennen vanhaan. Miten olisi vaikka: "Kiitos, että pelastitte henkeni."

Vaikean alun jälkeen elämä alkaa taas tuntua mukavalta ja nautit olla vanhempain- ja hoitovapaalla. Kun poikasi on noin 2-vuotias, miehesi kysyy sinulta ensimmäisen kerran "Oletko koskaan ajatellut, että meidän poika saattaisi olla autistinen?" Tässä vaiheessa kyllä olet. Olet jo viikkoja tai kuukausia googlaillut kaikenlaisia vaihtoehtoja. No autismia hänellä ei ole. Mutta 4 vuoden iässä hänet testautetaan erikoistoimintaterapeutilla ja hänellä todetaan sensorisen integraation häiriö. Se ei ole sinun vikasi. Se ei johdu siitä, että joit kerran alkoholia raskausviikolla viisi, kun et vielä tiennyt olevasi raskaana.

SI-häiriöstä johtuen monet sellaiset asiat tulevat olemaan vaikeita, jotka muissa perheissä tuntuvat olevan helppoja. Et ole huono äiti, kun lapsesi on vaipoissa vielä siirtyessään 3-4-vuotiaiden päiväkotiryhmään. Lapsesi ei tunne pissahätää samoin kuin muut. Se ei johdu huonosta pottatreenistä. Et ole huono äiti, kun motorisesti kömpelön lapsesi pukeminen on vaikeaa. Et ole huono äiti, kun aistihakuinen 3-vuotiaasi on koko ajan muiden lasten kimpussa. Et ole huono äiti, kun työnnät "liian isoa" lasta rattaissa. Et ole huono äiti, kun toisinaan suutut uhmaikäiselle, joka ei ole kuullut, että sen vaiheen kuuluisi mennä joskus ohikin. Listaa voisi jatkaa. Ennen kaikkea älä vertaa lastasi muihin lapsiin.

Kun saat toisen lapsen, ja esikoispoikasi saa pikkusiskon, se on ison kriisin paikka esikoiselle ja sitä myöten koko perheelle. Pyydä apua! Älä mieti, että se menee varmaan kohta ohi tai palvelut on tarkoitettu niille, joilla on "oikeita ongelmia". Sinulla on ihan riittävän oikeita ongelmia ja olet kaiken avun arvoinen. Repeat: Olet kaiken avun arvoinen.

Poikasi ensimmäisten elinvuosien aikana tulee usein hetkiä, kun ajattelet, ettet enää jaksa. Kyllä sinä jaksat. Tiedän, koska olen ollut siellä. Jaksat paljon enemmän kuin luulet. Jaksat, koska elämä ei ole vain sitä paskaa. Jaksat, koska poikasi ei ole pelkästään ärsyttävä, vaan myös valloittava. Hän on super-empaattinen, oikeudentuntoinen, todella lahjakas joissakin asioissa, fiksu, pohdiskeleva, huumorintajuinen ja helposti innostuva. Niin ja tosi söpö. Sen lisäksi hän on hyvin määrätietoinen ja jääräpäinen, mikä ei ole vanhemmista mukavaa. Voit kuitenkin ajatella, että ehkä siitä on aikuisena hyötyä. Ehkä hän on se, joka sitoo nuorena miehenä itsensä puuhun ja pelastaa sen viimeisen ikimetsän avohakkuilta.

Ja kaikkeen muuhun: älä stressaa! Se on niin turhaa!! Maailma on täynnä kasvatusfilosofioita, todellisia ja kuviteltuja odotuksia, omia odotuksia, perheenjäsenten odotuksia ja yhteiskunnan odotuksia. On aivan helvetin sama työnnätkö lasta rattaissa vai kannatko kantoliinassa, nukutteko perhepedissä vai lapsi omassa sängyssään, väännätkö kaikki soseet itse luomutuotteista vai annatko lapselle purkkiruokaa. Sinä tiedät, mikä on sinulle ja perheellesi juuri kullakin hetkellä paras ratkaisu. Ja kukaan ei tule jälkeenpäin antamaan arvosanaa sinulle.

Rakkaudella,

minä

Muotoja, rytmiä ja kukkia - ai miten niin ADD:n on vaikea keskittyä opiskeluun?

Pidän joskus kotiopiskelupäiviä ihan vain, jotta säästäisin ajassa, joka kestää kulkea yliopistolle ja takaisin. Tänä keväänä on pikkuhiljaa alkanut tuntua siltä, että nämä kotiopiskelupäivät eivät ole olleetkaan niin hyvä idea, sen tarkemmin asiaa erittelemättä. Eli siirsin tänään taas perseeni yliopiston pyörötuolille ja aloin lukea seuraavaksi lukupiirikerraksi luettavaa teoreettista artikkelia. (Tämän kurssin artikkelit esittelevät aina jotakin teoreettista viitekehystä ja ovat toisinaan aika korkealentoisia. Sanakirjasta ei ihan aina ole apua, koska kirjoittajat ovat joskus keksineet käsitteitä omasta päästään.)

Aamupäivä meni itseasiassa hämmästyttävän hyvin! Aluksi häiritsi vähän, kun vieressä eräs nainen tykitti näppäimistöään tuhatta ja sataa, ja siitä lähti helkkarinmoinen kolina, mutta kun sain korvatulpat korviini, sain todella hyvin luettua! Sitten menin lounaalle ja palasin puoli tuntia myöhemmin sorvin ääreen. Tai no tietokoneen, eikös ne ole ihan sama asia? ;) Sitten alkoi pahasti tökkiä. Etenin etanavauhtia ja joka toinen lause herätti jotakin mielleyhtymiä, joita oli sitten pakko tietenkin jäädä pohtimaan. No etenin kuitenkin hitaasti mutta varmasti. Kunnes törmäsin termin ”anthemion” alkuperäisen merkityksen selitykseen. (Artikkelissa sitä käytettiin aivan eri merkityksessä.) ”Anthemion is a Greek word meaning a floral pattern of particular complexity.”

Olematta varma, että edes ymmärsin määrittelyn oikein (vaikka kaikki sanat lauseessa olivat tuttuja), mieleeni alkoi yhtäkkiä piirtyä ja tulvia kukikasta kaavaa, jota mieleni lähti sitten jossakin vaiheessa rikkomaan ja värillinen kukkakuvio ryhtyi rönsyilemään kaavan pysyessä koko ajan taustalla. Ja nimenomaan ”piirtyä” aivan kuin näkymättömät siveltimet olisivat vetäneet viivoja ja laajentaneet kuviota. Kaikki tämä tapahtui jotenkin kuin itsestään ponnistelematta ja vaikka tuntui, että seurasin kuvion laajenemista jonkin aikaa, todellisuudessa hetki taisi olla suhteellisen lyhyt. Näin tämän mielessäni jotenkin hyvin elävästi samaan aikaan kun silmäni tuijottivat ulkopuolista todellisuutta. Tietoisuuteni oli kuitenkin keskittynyt mielensisäiseen näköhavaintoon. Mielenkiinnolla seurasin, minkä värin mieleni valitsisi seuraavaksi. Täytyi sanoa itselleni, että ei ollenkaan hassumpaa.

Seuraavaksi nostin katseeni ikkunasta ulos ja näin viereisen rakennuksen harmaanvalkoisen ulkoseinän ikkunariveineen ja vesiränneineen. Jotenkin tästä rytmisestä graafisten muotojen sarjasta yhdessä näiden päässäni olevien kukkakuvioiden kanssa lähdin siirtämään kukkakuviota seinälle kiertämään joitakin ikkunoista. Myöhemmin kun tämä kuvio oli hävinnyt päästäni, jäin kuitenkin ihailemaan harmaata paljasta seinää, ja totesin, että se on oikeastaan aika kaunis sellaisenaankin. Muistin, että olenhan minä aina pitänyt graafisista muodoista. Ja vaikka seinä olisi ollut jotenkin ränsistyneempi, rumuuskin on oikeastaan aika kaunista. Ja muistin, miten lukiossa aikanaan tykkäsin tehdä tosi paljon kuvistöitä, joissa rumuus ja kauneus kohtaavat, vanhuus ja uutuus, kovuus ja pehmeys, rytmi ja sen rikkoutuminen, jin ja jang. Ja joskus on hauska selvittää, miten pitkälle kuvaa voi jatkaa ilman, että se, ydin kärsii?

Jäin pidemmäksikin aikaa vain tuijottamaan seinää tietokoneen näytön yli. Näytin varmaan tosi tyhmältä. Visio oli poissa, mutta jäin leikittelemään sillä, minkälaisia erilaisia maalauksia itseasiassa olisi hauska tehdä ikkunarivien väliin. Tätä seurasi myös jonkinlainen motorinen levottomuus. Jos joku olisi antanut minulle A) luvan ja B) välineet, olisin varmasti siirtynytkin pihalle maalaamaan seinää. Tähän loppui artikkelin lukeminen. 3/4 artikkelista sain luettua. 1/4 on vielä jäljellä ja pohdintapaperi siitä kirjoittamatta. Miten ihmeessä saan itseni lukemaan artikkelin loppuun ja kirjoittamaan siitä sivun tekstiä, kun mun pääni on täynnä muotoja ja värejä?!

Tämäkin täysin väärin ajoitettu blogiteksti on seurausta siitä, että oli pakko päästä luomaan jotakin korvaavaa. Ja blogiteksti on tekstilajina todella helppo. Nyt pitäisi tosiaan siirtyä takaisin näiden vaikeampien juttujen pariin..... uaargh...

PS. Minulla ei siis oikeasti ole ADD-diagnoosia, mutta epäilen sitä itselläni. En jaksa mennä tutkimuksiin, koska en näe riittävästi hyötyä siitä.

Hormonit ja sekoilevat naiset

"Ootko sä koskaan ajatellut, että haluaisit kolmannen lapsen?" Tätä huomasin kysyväni mieheltäni eilen illalla. Sitä ennen pääni oli täyttynyt vauvan kuvilla. Olin miettinyt, miten mukavaa olisi taas hoitaa pientä söpöä vauvaa ja kävellä pitkiä kävelylenkkejä vaunujen kanssa (näissä mielikuvissa oli siis kesä, eikä mikään loskainen marraskuu). Mietin, miltä kolmas lapsi näyttäisi, millainen persoona se olisi ja mitä haluaisin antaa sille nimeksi. Sitten jossain vaiheessa tajusin, että "nyt aikalisä! AIKALISÄ! Mitä ihmettä mä oikein kuvittelen? Että mä ihan oikeasti jaksaisin hoitaa kolmatta vauvaa kaiken jälkeen? Ainakaan pariin vuoteen." Seuraavana aamuna vessassa tajusin, että "ai juu... mähän ovuloin". Tuli vähän sellainen petetty olo. Kuin olisi Matrix-elokuvassa. Mun ajatukseni ei olekaan mun omiani, vaan hormonien sanelemia. Mieleeni heräsi kysymys, kuinka moni muu mun ajatus on hormonien sanelemaa? Päätöksiä vauvoista ei ainakaan saisi tehdä ovulaation aikaan.

Hormonien vaikutuksesta itseeni olen kyllä ollut jo pidempään tietoinen. Olen kuulunut niihin naisiin, jotka pilaavat muiden naisten "maineen" olemalla jokseenkin stereotyyppinen menkkasekoilija (sorit siitä.). No en mä ehkä ihan niin paha sekoilija ole. ;) Mä koitan ehkä noin 2-3 krt vuodessa pysyä poissa ihmisten ilmoilta menkkojen aikana. Kaikki naiset eivät tietenkään ole yhtä herkkiä hormonien heilahteluille ja naisillakin on hormonitoiminnassaan eroja. Se on hyvä miestenkin muistaa. Ja myös ne naiset, jotka reagoivat voimakkaammin vaikkapa kuukautisiin, ovat ihan kykeneviä tekemään samoja asioita kuin muutkin. Tuskinpa tarvitsee pelätä, että naistuomari langettaa elinkautisen vain koska sillä on menkat. Samoin on hyvä muistaa, että saman naisen eri kuukautiskierroissa voi olla paljonkin eroja.

Ymmärrän kyllä hyvin sen, että toisinaan miesten (siis lähinnä puolisoiden) on vaikea pysyä perillä naisten "oikuista". Parasta mitä voitte tehdä naistenne kanssa, on ohittaa kaikki häröt jutut mitä tapahtuu menkkojen aikana tai juuri niitä ennen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö naista tulisi ottaa vakavasti ja kohdella kunnioittavasti tai ettei sen tunteilla olisi mitään merkitystä, mutta voitte mielenne sopukoissa ohittaa naurettavimmat skismat ja ajatella, että kyllä se tulee tolkkuihinsa ihan kohta. Näin ainakin oma mieheni on tuntunut aina tekevän, ja se on ollut hyvin rauhoittavaa.

Hormonien ja mielialan kanssa ei olla myöskään aina ihan kevyen pikku riitelyn äärellä. Esimerkiksi hyvin yleinen baby blues tai siitä vakavampi versio, synnytyksen jälkeinen masennus, on yleensä pitkälti hormonitoiminnasta johtuvaa. Tietenkin jos nainen on ollut taipuvainen masentumaan lapsettomanakin, taitaa olla suurempi riski sairastua myös synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Luojan kiitos, itse säästyin baby bluesilta, koska se voi kyllä iskeä kenelle tahansa.

Jos nainen on ollut suhteellisen tasainen elämänsä ekan kolmanneksen, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun tulee ensimmäisen kerran raskaaksi, alkaa tajuta hormonien vaikutuksen itseensä. Kun joku delfiinidokumentti on niin saakelin liikuttava. Kun shoppailusta-ei-niin-tykkäävä alkaa viettää päiväänsä Ikea-katalogien kanssa ja sisustaa kotia hullun lailla. Tai kun raskaanaoleva vetää ihan hirveet pultit jostain ihan pöljästä syystä.

Itse sain kerran ihan loppuraskaudesta niin hirveän raivarin, etten unohda sitä ikinä. Uhkailin piestä mieheni ja syytin sitä kaikesta maan ja taivaan välillä, ja myöhemmin kun olin rauhoittunut ja oli jälkipuinnin aika, itkin kuin Niagaran putous lähinnä miehen puhuessa epäuskoinen ilme kasvoillaan. Tietysti pyysin anteeksi (monta kertaa), mutta en todellakaan osannut selittää käytöstäni mitenkään. Mies ei ihan oikeasti ollut tehnyt yhtään mitään. Muuta kuin ehkä nukkunut vähän tavallista pidempään. Tämä taisi olla toisen raskauden kohdalla ja viimeistä kuukautta vietiin. Onneksi esikoinen ei ollut näkemässä. Tässä oli stressillä paljon tekemistä myös, mutta ei minulla ihan normioloissa ole tapana noin reagoida stressiin. Olen myöhemmin selittänyt sen niin, että raivarin takana oli jokin stressi+loppuraskaus yhdistelmä. Ja kaikki, jotka mut oikeasti tuntee, tietää, että mä olen oikeasti mitä kiltein ja helpoin ihminen. Esittelen tässä todella marginaalista tapahtumaa.

Mutta hormonit - ne vaikuttavat ihan kaikkeen: tunteisiin, ajatuksiin, toimintaan, mielialoihin, mielihaluihin, herkkyyteen, arvoihin... kaikkeen! Mutta mikä on hormonien osuus? Mihin hormonien vaikutus loppuu ja mistä kirkas rationaalinen ajattelu alkaa?

Hirveät kamalat siirtymät!

Oisko taas inhorealistisen kirjoituksen paikka, etteivät ihmiset vain ala luulla, että mun elämäni olisi jotenkin liian täydellistä?

Paljon on menty eteenpäin niistä ajoista kun olin hoitovapaalla kahden pienen kanssa. Moni asia arkielämässä on helpottanut todella paljon ja SI-poikakin on kehittynyt huimasti monilla alueilla, jotka ovat aiemmin tuottaneet haasteita. Ja meillä noin yleisesti ottaen on oikein ihanaa yhdessä! Mutta jos elämässä on jokin kamaluus, joka vain on ja pysyy, eikä lähde kulumallakaan, niin se on: kamalat siirtymätilanteet!

Sehän on selvää, että siirtymät tuottavat haasteita lähes kaikissa pikkulapsiperheissä, joissa on uhmaikäisiä, mutta sanoisin, että siirtymätilanteisiin liittyvissä haasteissakin on aste-eroja. Mikäli mielestäsi haastava siirtymätilanne sisältää pääpiirteissään pukemisen vaikeutta, mutta kaikki on ihanasti kunhan vain pääsette ovesta ulos, minä vaihtaisin paikkaa kanssasi koska vain. Meillä nimittäin siirtymien kamaluus kattaa kivasti yleensä koko matkan. Erityisesti matkat päiväkodista kotiin iltapäivällä ovat pahimpia.

Mikäli olet joskus tavannut minut ja olen vaikuttanut jokseenkin miellyttävältä ja ystävälliseltä ihmiseltä, kerron sinulle, ettei se ole koko totuus minusta. Jos mielesi tekisi joskus nähdä minut noitana, jonka perseestä sinkoilee salamoita, niin sinun tulisi nähdä se tapa, jolla minä ja kaksi lastani siirrymme kolmisin paikasta toiseen. Katselin kerran äärimmäisen kateellisena 10 metriä edelläni kävelevää äitiä ja poikaa, jotka kävelivät ihanasti käsi kädessä. Itse olin siihen mennessä todennäköisesti jo...

1) jahdannut omaa karkuun juoksevaa poikaani päiväkodin pihalla
2) odotellut joka toinen minuutti poikaani, joka oli jumittanut tutkimaan milloin mitäkin
3) odottanut poikaani, joka oli maleksinut etanavauhtia 50 metriä mun takanani
4) huutanut uhkailuja taakseni sinne 50 metrin päähän
5) yrittänyt turhaan kävellä käsi kädessä tai pyytää häntä pitämään rattaista kiinni
6) irrottanut poikaa jatkuvasti pikkusiskon rattaista, joita hän oli heiluttanut, tärisyttänyt ja potkinut tai joita hän oli yrittänyt työntää vastakkaiseen suuntaan
7) estänyt huitomasta ja lyömästä rattaissa istuvaa pikkusiskoa
8) irrottanut keppejä rattaiden renkaista
9) kuunnellut jatkuvaa vinkumista, mankumista ja huutoa, joiden aiheena oli enimmäkseen ollut se, miten mä kuulemma kävelen liian nopeasti (not true!) tai se, miten hän ei halua kotiin
10) ottanut vastaan huitomista tai päälleni lentäviä asioita
11) kieltänyt menemästä niihin syviin vesilätäköihin, koska hänellä ei ollut kumisaappaita

Kun harmonisesti käsi kädessä kävelevät nainen ja poika olivat jatkaneet eri suuntaan, meidän matkamme jatkui. Tämän jälkeen todennäköisesti...

12) hoputin vielä lisää, hoputin, hoputin ja hoputin
13) laskin kolmeen, uhkailin lelujen takavarikolla
14) laskin taas kolmeen, uhkailin taas lelujen takavarikolla
15) laskin taas kolmeen, uhkailin adoptiolla
16) kävin hakemassa pojan kädestä pitäen huomatakseni, että hän juoksi karkuun avaimia kaivaessani
17) laskin taas kolmeen, uhkailin ulosjättämisellä
18) laskin kolmeen, menin sisään ilman lasta
19) tulin takaisin ulos hakemaan lapsen ja otin pienen käden pois avaimenreiän edestä avatakseni oven...

Siirtymät. Ne kamalat tilanteet, joissa multa katoaa kaikki filtterit. Ne tilanteet, kun mua ei kiinnosta, vaikka tasavallan presidentti olisi kuulemassa mun ei-niin-nättiä verbaalista ulosantiani. Kun mä en ajattele seuraavien päivien lauluharjoituksia pilatessani äänihuuliani. Kun mä en jaksa välittää, vaikka naapurit pitäisivät mua kylähulluna. Kun mä kuitenkin sitten eteisessä mietin, että nyt meni itsellä loppumatkasta vähän yli, ja toivottavasti kukaan ei soittanut poliisille, kun jätin lapsen 10 sekunniksi ulos tai huusin sille kuin riivattu. Tai kun se syyllisyys siitä vastakoetusta vihan tunteesta kalvaa sisuskaluja.

Ei meilläkään kyllä aina ole tällaista. Vaikka siirtymät ovat meillä yleensä aika vaikeita, nämä päiväkodista hakemiset taitavat olla asia, joka korreloi kuormittumisen määrän kanssa. Kun koko päivä on päiväkodissa sinnitelty aistikuormituksen, tarkkaavuuden, keskittymisen, käytöksen ynnä muun kanssa, niin se purkautuu heti, kun äiti ilmestyy päiväkodin pihaan. Onneksi kotona meininki rauhoittuu yleensä suhteellisen pian ja päiväkotipäivienkin välillä on eroja. Tänään oli taas vähän kurjempi kotiintulo. Siksi teki mieli avautua. (Ja siksi kirjoitan tätä nyt valkoviinin ja suklaan kera.)

Joskus otin eväitä omaan laukkuuni, että saatoin antaa pienen välipalan jo päiväkodin portilla, mutta se oli tosi vaikea muistaa ja se tapa jäi unholaan. Ja toisinaan on helpompi antaa jumittajalle siimaa. Kesäisempinä päivinä saattoi oikeasti olla äidillekin kivaa pysähdellä tutkimaan kukkia, kotiloita ja muurahaisia. Mutta ihan säällä kuin säällä ei ole mukavaa, että poika ei vain millään pääse eteenpäin, Ja kun pahimmillaan kyse ei ole ihan mistään kevyen asteen jumittamisesta. Ja mitä enemmän hoputat, sitä enemmän poika jumittaa.

Ehkä tämä joskus vielä helpottaa. Jos ei, niin ehkä koulussa sit meidänkin poitsu on oikeutettu jonkin sortin taksikyytiin. Toivottavasti. Tiedän, että voisin itsekin toimia paremmin näissä tilanteissa, mutta jostain syystä nämä siirtymät nostavat kaikkein herkimmin sen omankin vitutuksen pintaan. Vaikka minut olisi kuinka hyvin tapakasvatettu pienenä, niin minä ja mun lapset kombona - ei me vain olla salonkikelpoisia. En tiedä, tullaanko koskaan olemaankaan. Kyllä se vieläkin vähän kirpaisee. Mutta ehkä mä sen vielä joskus hyväksyn.....

Värikkäitä tuntoaistimuksia?

Muutama päivä sitten rupesin toden teolla miettimään, voisiko meidän poika olla synesteettikko. Koskaan aiemmin en ole tullut asiaa edes ajatelleeksi tai edes tiennyt mitä se on. Ei niin, että sillä sinänsä kauheasti väliä olisi. Kyseessä on suhteellisen neutraali ilmiö - vain hieman erilainen tapa aistia maailmaa. Tosin olen lukenut, että siitä voi olla paljon hyötyä asioiden muistamisessa! Ainakaan siitä ei pitäisi olla juurikaan haittaa. Aistiylikuormitus voi tulla vähän herkemmin (mut niinhän se nyt muutenkin tulee!). Yleensä synesteetikot kuvailevat aistimuksiaan miellyttäviksi tai neutraaleiksi.

Synestesia on yksinkertaistetusti sitä, kun jonkun aistikanavan aistimukset synnyttävät myös toisen aistikanavan alueelle kuuluvia aistimuksia. Joku voi nähdä väreinä kuulemansa sävelet (jotkut tosiaan näkevät silmiensä "edessä" esim. keltaisen kolmion vaikkapa A-sävelen kuullessaan, toisille syntyy vain vahva assosiaatio, että kyseinen A-sävel on keltainen), toiselle äänteet voi olla myös makuja (esim. K-äänne voi maistua mansikalta). Erilaisia mahdollisia yhteyksiä on monia. Synestesiaan liittyy myös aistimusten yhdistäminen opittuihin ja luokiteltaviin asioihin, kuten kirjaimiin, numeroihin, viikonpäiviin, sointuihin jne. Kaikilla vastasyntyneilla on synestesiaa. Synesteetikkojen aivojen hermoverkot eivät ole iän myötä karsiutuneet normaalisti ja joidenkin aivoalueiden välille jää ylimääräisiä yhteyksiä.

En tiedä varmasti, onko pojallani synestesiaa. Epäilykseni kuitenkin heräsi, kun hän viimeksi valitteli sitä, että pesusieneen ei saa laittaa saippuaa*. Kysyin, miksi se tuntuu niin pahalta ja sain vastaukseksi: "koska se on valkoista". Saippua ei oikeastaan edes ollut valkoista, vaan vaaleanruskeaa (tosin sen vaahto kyllä varmaan olisi ollut). Samoin kermavaahto ei kuulemma tunnu suussa kivalta, koska se on valkoista. Olen ajatellut, että ehkä hän yhdistää valkoisen värin jonkinlaiseen kutittavaan tuntemukseen. Myös joidenkin vaatekappaleiden kohdalla olen saanut jonkin värin vastaukseksi, kun olen yrittänyt tiedustella, miksi se ei tunnu hyvältä päällä. Olen vain unohtanut, mitkä värit ovat olleet kyseessä, koska en ole pitänyt asiaa tärkeänä. Tästä eteenpäin taidan haastatella poitsua vähän useamminkin...

Koska vaahdot nyt yleensä ovat valkoisia, eikä väriyhteys siinä tapauksessa ole synesteetikkojen tapaan ihan random (vaan saattaisi olla opittu mielleyhtymä), toinen vaihtoehto synestesian sijaan voisi olla se, että hän on myös visuaalisesti herkkä. Ehkä hän ei vain yksinkertaisesti pidä valkoisesta väristä. Visuaalinen herkkyys olisi hyvin saattanut jäädä huomaamatta, koska kuulo-, tunto-, vestibulaarinen ja propriosepitiivinen aisti ovat olleet niin merkittävästi yliherkkiä, ainakin kun viimeksi testattiin. Nyt saattaisi tulla erilainen tulos. Synestesia on kuitenkin esim. autisteilla huomattavasti yleisempää kuin koko väestöllä. Jopa 20% autisteista on synesteettikkoja, ja olisikohan autisteista noin 80 prosentilla (älkää ottako tätä totuutena, mutta tätä luokkaa) myös SI-häiriö. En sitten tiedä, mitkä olisivat synesteettikkojen prosenttimäärät pelkässä SI-häiriössä ilman autismia. Ehkä jotain samaa?

Oli synestesiaa tai ei, kiinnostuin selvittämään asiaa lisää, koska kyseessä on kiintoisa ilmiö. Ja mikäli hänellä synestesiaa on, äitinä olen kiinnostunut ymmärtämään lastani mahdollisimman hyvin. Sitten tietäisin vielä paremmin esim. minkälaisia vaatteita kannattaa ostaa ja mitä asioita kannattaa välttää. Ja oishan se nyt kiva, jos voisi kutsuilla sanoa, että "poikani ei ole nirso, valkoinen väri vain kutittaa kitalakea".

PS. Jos synestesia kiinnostaa, suomenkielinen wikipedia on sitten ihan peestä. Käyttäkää englanninkielistä. Minunkaan tietoni eivät siis ole vielä tätä laajemmat, mutta ajattelin kyllä lainata kirjastosta jonkun kirjan aiheesta, kunhan ehdin.

PPS. Jos haluatte kokeilla, miltä se tuntuu, käyttäkää LSD:tä. Se palauttaa aivot "vauvankaltaiseen" tilaan. Tai sitten älkää kokeilko... ;)

*Älkää nyt vain antako mulle luentoa siitä, miten lapsen herkkä iho ei tarvitse saippuaa, eikä sitä tarvitse pestä pesusienellä. Kestin jo yhden illan sitä, että mun kysymystäni kommentoitiin vertaistukiryhmässä jatkuvasti aiheen vierestä. Toimintaterapeutin vinkkejä olemme käyttäneet sensorisen integraation parantamiseksi, sienen tapauksessa noin kerran viikossa. Tiedän, etteivät näin pienet tarvitse saippuaa ja sientä, ja jos kenenkään iho alkaa näyttää ruttoiselta, lopetamme toiminnan välittömästi ja jatkamme vain neitseellisellä vedellä suihkuttaen tai viemme sairaalaan, mikäli oikea ruttoepidemia on kyseessä.

Lasten kasvatuksesta

Luin tässä äsken lyhyen blogitekstin Mll:n sivuilta otsikolla "Huonosti kasvatettujen lasten vanhemmat". Ihan mainio. Vähän tynkä. Olen lukenut vastaavanlaisia monia viiden vuoden aikana. Otsikko yrittää hämätä. Jokainen vähänkin älykäs yksilö tajuaa, että teksti ei viittaa huonoihin vanhempiin. Toki varmaan muutama vahingoniloinen saattaa tekstin lukea ja pettyä, kun se ei puolustanutkaan omaa näkemystä siitä, että jotkut vaan ovat niin paskoja.

"Tiedättehän vanhemmat, jotka antavat lastensa juosta kaupassa, eivät vaadi lastaan tervehtimään tai kuljettavat eskari-ikäistä rattaissa. Curling-vanhempia, uraäitejä tai syrjäytyneitä. Välinpitämättömiä vanhempia, jotka eivät osaa asettaa rajoja lapsilleen. Kasvatusta arvioidaan helposti lopputuloksen kautta. Jos lapsi syö ja nukkuu hyvin, pärjää päiväkodissa ja koulussa, löytää kavereita, on reipas ja käyttäytyy nätisti, se kertoo vanhempien erinomaisuudesta. Vai kertooko?" Näin alkaa Eeva Oksasen blogiteksti.

"Kasvatusta arvioidaan helposti lopputuloksen kautta." Tätä lausetta jäin miettiimään. En ollenkaan pyri väittämään, etteikö kasvatuksella ja vanhempien teoilla olisi mitään merkitystä. Ja etteikö voisi olla hyviä ja huonoja vanhempia. Tai etteikö kaikki vanhemmat voisi olla toisinaan hyviä ja toisinaan huonoja. Kaikilla on huonoja päiviä tai huonoja kausia. Kun omat voimat ovat loppu, silloin ei ehkä jaksa olla paras mahdollinen vanhempi lapsilleen.

Kuitenkin myös hyvin väsyneenä ja uupuneena vanhempi saattaa antaa parastaan ja toimia ihan oikein. Ongelma ulkopuolisen silmiin on siinä, ettei se välttämättä tuota aina välitöntä tulosta. TV-sarjat, kuten Supernanny, antavat sellaisen kuvan, että kaikki "kasvatukselliset" ongelmat olisivat ratkaistavissa välittömästi ja oikeilla toimilla voisi saavuttaa hyvinkin nopeita tuloksia. Tai ehkä näin onkin, mikäli ongelma onkin luokiteltavissa puhtaasti "kasvatukselliseksi" ja ulkoisen käytöksen katsotaan yksin olevan kasvatuksen kaivattu lopputulos. Yleensä vanhemmat myös toivovat. että lapsista kasvaa terveitä, ei-neuroottisia, ihmissuhteisiin kykeneviä ja itsestään huolehtimaan kykeneviä aikuisia hyväkäytöksisyyden lisäksi. Jos lapsella on jokin sairaus tai neurologinen poikkeavuus (autismi, adhd, tourette, SI-häiriö), hänen temperamenttinsa on haastava tai poikkeaa muun perheen temperamentista tai perheessä on ollut menetyksiä tai kriisejä tai mitä vaan, niin haastava käytös ei kuitenkaan ole aina pelkästään kasvatuksesta kiinni.

Silloin kun meillä oli tosi rankkaa, niin olisin toivonut saavani enemmänkin vahvistusta sille, että monet asiat, joita teen, ovat ihan oikein. (Sain kyllä vahvistusta, mutta sitä ei koskaan voi saada liikaa.) Esimerkiksi resepti mustasukkaisuuteen oli se, että pyritään antamaan mahdollisimman paljon kahdenkeskistä äiti-lapsi -aikaa mustasukkaiselle. Tämä oli varmasti ihan oikein, mutta sitä sai pian huomata, ettei millään omilla teoilla tuntunut olevan mitään vaikutusta. Se riittämättömyyden tunne oli jäätävä. Mikään määrä kahdenkeskistä aikaa ei varmastikaan olisi nopeuttanut merkittävästi prosessia, johon tuntui parhaiten auttavan vain aika. Kuitenkin ilman sitä systemaattisesti toistuvaa kahdenkeskistä aikaa, olisi menty vielä pahemmin metsään. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, vaikka se kävisikin joskus mielessä. Se, ettei saa polvessa olevaa haavaa paranemaan sekunnissa puhaltamalla, ei tarkoita sitä, että seuraavaksi pitäisi amputoida koko jalka.

Minun reseptini:
1) tee "oikein" (mitä se sillä hetkellä sinusta ja ammattilaisista tuntuukaan olevan)
2) jatka systemaattisesti oikein tekemistä, vaikka tuntuisi, ettei sillä ole mitään vaikutusta
3) arvioi aina välillä, että se, mitä teet tosiaan on "oikein" (lue kirjoja, keskustele ammattilaisten kanssa, kokeile välillä jotain muuta ja palaa vanhaan, jos se tuntuukin paremmalta)
3) hyväksy se, että asioiden tilaan vaikuttaa moni asia, ja kaikki ei ole sinun vallassasi
4) älä odota näkeväsi mitään muutoksia tai tuloksia kuukausiin tai edes vuosiin
5) muista, että monen asian suhteen aika tekee kuitenkin tehtävänsä: lapset on biologisesti ohjelmoitu kypsymään ja oppimaan asioita, hyvällä esimerkillä on iso merkitys, koska lapset oppivat mallista, vanhan sanonnan mukaan aika myös parantaa haavat
6) muista, että lapsen käytöksellä on aina jokin syy, oli se mikä hyvänsä, jos pääset jyvälle juurisyistä, pystyt auttamaan kaikkein parhaiten (jos se on temperamentti, oot vaan kusessa, sori)
7) muista positiivisen vahvistaminen
8) ole itsellesi armollinen, äläkä välitä arvostelijoista

Supernännissä ärsyttää se, että hän opettaa, että kun teet asian x, siitä seuraa y. Ohjelmaformaatissa keskitytään myös vain pelkkään ulkoiseen käytökseen. Hänellä on kuitenkin mielestäni paljon hyviä juttuja, joten en kannata myöskään hänen täydellistä teilaamistaan. Pitäisi varmaan ottaa itsekin häneltä oppia siitä, miten lapsille esim. pitäisi puhua. Laiskuuttani en aina jaksa asettua sinne lapsen tasolle tai muutenkaan varmistua siitä, että mulla on puheyhteys. Sit turhaudun, kun mua "ei kuunnella". ;)

Missään tapauksessa en myöskään yritä tällä blogikirjoituksellani sanoa, etteikö kasvatuksella olisi mitään merkitystä. Mutta jos se olisi vaan sarja yksipuolisia tekoja vanhemman suunnalta, niin "huonoja vanhempiakaan" ei olisi. Jokainen voisi ostaa sen yhden manuaalin (koska enempää kirjallisuutta aiheesta ei tarvittaisi) ja nappia painamalla tulisi lapsista toivotunlaista käytöstä. Harmillisesti kasvatus on vuorovaikutusta ja vuorovaikutus ei ole aina helppoa. Vaikka voit opetella siinä paremmaksi (mitä Supernannykin opettaa), olet siinä kuitenkin vain toinen osapuoli.

Idän viisauksia riittämättömille

Tartuin hiljattain uudestaan klassikoihin, joita olen lukenut viimeksi joskus 10-15 vuotta sitten, kun olin lapseton kamppailulajeista innostunut parikymppinen täynnä energiaa ja muutama huolenaihe vähemmän. Huomasin, että luen näitä nyt ihan eri perspektiivistä kuin silloin. Löysin myös paljon sellaista, mikä sopii blogini toiseen epävirallisempaan teemaan (vanhempien riittämättömyyden tunteeseen), joten siksi päätin koota joitakin osuvimpia yhteen ja jakaa näitä eteenpäin (vaikka uskonkin, että nämä ovat monille entuudestaan tuttuja). Parasta näissä on se, ettei ihmisen tarvitse olla mitenkään uskonnollinen saadakseen jotain näistä irti. Olisihan näitä varmaan enemmänkin osuvia, mutta tässä joitakin. Silvuplee!

Kolme ensimmäistä on De Dao Jingistä (tai Daodejingistä tai Tao Te Chingistä tai miten nyt ikinä haluatkaan translitteroida sen)

[22]

Taivu, säilyt kokonaisena:

väännettäessä pysyt suorassa,

tyhjennettäessä pysyt täytenä,

uupuneena uusiudut,

omistaessasi vähän saavutat paljon,

paljon kanssa hämmennyt.

[76]

Syntyessään ihmiset ovat taipuisia ja pehmeitä,

kuollessaan he kuroutuvat kiinteiksi ja jäykiksi.

Kymmenen tuhatta olentoa, ruohot ja puut ovat eläessään

        taipuisia ja notkeita,

kuollessaan ne lakastuvat ja kuivuvat.

Sen vuoksi kutsumme kiinteää ja jäykkää kuoleman seuralaisiksi,

kun taas taipuisa, pehmeä, heikko ja hento ovat elämän seuralaisia.

Jos sotilas on jäykkä, ei hän voita,

jos puu on jäykkä, se kohtaa loppunsa.

Jäykkyys ja voima ovat ominaisia alamaisille,

taipuisuus, pehmeys, heikkous ja hentous ovat ominaisia johtajille.

[34]

Tie kelluu ja ajelehtii.

Se voi mennä vasempaan tai oikeaan.

Se saavuttaa tavoitteensa ja saattaa toimensa loppuun,

            ja silti se ei saa nimeä.

Kymmenen tuhatta olentoa uskoo sille elämänsä, eikä se silti hallitse niitä.

Se on siis täysin vapaa intohimoista,

se voidaan nimetä pienten asioiden mukaan.

Kymmenen tuhatta olentoa uskoo sille elämänsä, eikä se silti hallitse niitä.

Se voidaan nimetä suurten asioiden mukaan.

Sen vuoksi Viisaan kyky saada aikaa suurta

syntyy siitä, ettei hän ota harteilleen suuren roolia.

Sen vuoksi hän pystyy suureen.

-Laozi/Laotse

Kun tulet umpikujaan, muutu - muuttuneena pääset läpi.

- I Ching


Yksi kaikessa, kaikki yhdessä - kun tämän oivallat, et kanna enää huolta siitä, oletko täydellinen!

-Seng-Ts'an


Hiljaa istuessa tekemättä mitään
kevät tulee, ja ruoho kasvaa itsestään.

-Zenrin


Laulapa sinä,
minä nousen tanssimaan -
eihän kukaan voi
nukkua tänä yönä,
kun kuu loistaa taivaalla.

-Ryokan