lauantai 16. helmikuuta 2019

Hormonit ja sekoilevat naiset

"Ootko sä koskaan ajatellut, että haluaisit kolmannen lapsen?" Tätä huomasin kysyväni mieheltäni eilen illalla. Sitä ennen pääni oli täyttynyt vauvan kuvilla. Olin miettinyt, miten mukavaa olisi taas hoitaa pientä söpöä vauvaa ja kävellä pitkiä kävelylenkkejä vaunujen kanssa (näissä mielikuvissa oli siis kesä, eikä mikään loskainen marraskuu). Mietin, miltä kolmas lapsi näyttäisi, millainen persoona se olisi ja mitä haluaisin antaa sille nimeksi. Sitten jossain vaiheessa tajusin, että "nyt aikalisä! AIKALISÄ! Mitä ihmettä mä oikein kuvittelen? Että mä ihan oikeasti jaksaisin hoitaa kolmatta vauvaa kaiken jälkeen? Ainakaan pariin vuoteen." Seuraavana aamuna vessassa tajusin, että "ai juu... mähän ovuloin". Tuli vähän sellainen petetty olo. Kuin olisi Matrix-elokuvassa. Mun ajatukseni ei olekaan mun omiani, vaan hormonien sanelemia. Mieleeni heräsi kysymys, kuinka moni muu mun ajatus on hormonien sanelemaa? Päätöksiä vauvoista ei ainakaan saisi tehdä ovulaation aikaan.

Hormonien vaikutuksesta itseeni olen kyllä ollut jo pidempään tietoinen. Olen kuulunut niihin naisiin, jotka pilaavat muiden naisten "maineen" olemalla jokseenkin stereotyyppinen menkkasekoilija (sorit siitä.). No en mä ehkä ihan niin paha sekoilija ole. ;) Mä koitan ehkä noin 2-3 krt vuodessa pysyä poissa ihmisten ilmoilta menkkojen aikana. Kaikki naiset eivät tietenkään ole yhtä herkkiä hormonien heilahteluille ja naisillakin on hormonitoiminnassaan eroja. Se on hyvä miestenkin muistaa. Ja myös ne naiset, jotka reagoivat voimakkaammin vaikkapa kuukautisiin, ovat ihan kykeneviä tekemään samoja asioita kuin muutkin. Tuskinpa tarvitsee pelätä, että naistuomari langettaa elinkautisen vain koska sillä on menkat. Samoin on hyvä muistaa, että saman naisen eri kuukautiskierroissa voi olla paljonkin eroja.

Ymmärrän kyllä hyvin sen, että toisinaan miesten (siis lähinnä puolisoiden) on vaikea pysyä perillä naisten "oikuista". Parasta mitä voitte tehdä naistenne kanssa, on ohittaa kaikki häröt jutut mitä tapahtuu menkkojen aikana tai juuri niitä ennen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö naista tulisi ottaa vakavasti ja kohdella kunnioittavasti tai ettei sen tunteilla olisi mitään merkitystä, mutta voitte mielenne sopukoissa ohittaa naurettavimmat skismat ja ajatella, että kyllä se tulee tolkkuihinsa ihan kohta. Näin ainakin oma mieheni on tuntunut aina tekevän, ja se on ollut hyvin rauhoittavaa.

Hormonien ja mielialan kanssa ei olla myöskään aina ihan kevyen pikku riitelyn äärellä. Esimerkiksi hyvin yleinen baby blues tai siitä vakavampi versio, synnytyksen jälkeinen masennus, on yleensä pitkälti hormonitoiminnasta johtuvaa. Tietenkin jos nainen on ollut taipuvainen masentumaan lapsettomanakin, taitaa olla suurempi riski sairastua myös synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Luojan kiitos, itse säästyin baby bluesilta, koska se voi kyllä iskeä kenelle tahansa.

Jos nainen on ollut suhteellisen tasainen elämänsä ekan kolmanneksen, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun tulee ensimmäisen kerran raskaaksi, alkaa tajuta hormonien vaikutuksen itseensä. Kun joku delfiinidokumentti on niin saakelin liikuttava. Kun shoppailusta-ei-niin-tykkäävä alkaa viettää päiväänsä Ikea-katalogien kanssa ja sisustaa kotia hullun lailla. Tai kun raskaanaoleva vetää ihan hirveet pultit jostain ihan pöljästä syystä.

Itse sain kerran ihan loppuraskaudesta niin hirveän raivarin, etten unohda sitä ikinä. Uhkailin piestä mieheni ja syytin sitä kaikesta maan ja taivaan välillä, ja myöhemmin kun olin rauhoittunut ja oli jälkipuinnin aika, itkin kuin Niagaran putous lähinnä miehen puhuessa epäuskoinen ilme kasvoillaan. Tietysti pyysin anteeksi (monta kertaa), mutta en todellakaan osannut selittää käytöstäni mitenkään. Mies ei ihan oikeasti ollut tehnyt yhtään mitään. Muuta kuin ehkä nukkunut vähän tavallista pidempään. Tämä taisi olla toisen raskauden kohdalla ja viimeistä kuukautta vietiin. Onneksi esikoinen ei ollut näkemässä. Tässä oli stressillä paljon tekemistä myös, mutta ei minulla ihan normioloissa ole tapana noin reagoida stressiin. Olen myöhemmin selittänyt sen niin, että raivarin takana oli jokin stressi+loppuraskaus yhdistelmä. Ja kaikki, jotka mut oikeasti tuntee, tietää, että mä olen oikeasti mitä kiltein ja helpoin ihminen. Esittelen tässä todella marginaalista tapahtumaa.

Mutta hormonit - ne vaikuttavat ihan kaikkeen: tunteisiin, ajatuksiin, toimintaan, mielialoihin, mielihaluihin, herkkyyteen, arvoihin... kaikkeen! Mutta mikä on hormonien osuus? Mihin hormonien vaikutus loppuu ja mistä kirkas rationaalinen ajattelu alkaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirje 28-vuotiaalle itselleni

Hei 28-vuotias minä! Onneksi olkoon! Olet raskaana ja odotat ensimmäistä lastasi. Pian olet pienen poikavauvan äiti. Kirjoitan sinulle t...