keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Muotoja, rytmiä ja kukkia - ai miten niin ADD:n on vaikea keskittyä opiskeluun?

Pidän joskus kotiopiskelupäiviä ihan vain, jotta säästäisin ajassa, joka kestää kulkea yliopistolle ja takaisin. Tänä keväänä on pikkuhiljaa alkanut tuntua siltä, että nämä kotiopiskelupäivät eivät ole olleetkaan niin hyvä idea, sen tarkemmin asiaa erittelemättä. Eli siirsin tänään taas perseeni yliopiston pyörötuolille ja aloin lukea seuraavaksi lukupiirikerraksi luettavaa teoreettista artikkelia. (Tämän kurssin artikkelit esittelevät aina jotakin teoreettista viitekehystä ja ovat toisinaan aika korkealentoisia. Sanakirjasta ei ihan aina ole apua, koska kirjoittajat ovat joskus keksineet käsitteitä omasta päästään.)

Aamupäivä meni itseasiassa hämmästyttävän hyvin! Aluksi häiritsi vähän, kun vieressä eräs nainen tykitti näppäimistöään tuhatta ja sataa, ja siitä lähti helkkarinmoinen kolina, mutta kun sain korvatulpat korviini, sain todella hyvin luettua! Sitten menin lounaalle ja palasin puoli tuntia myöhemmin sorvin ääreen. Tai no tietokoneen, eikös ne ole ihan sama asia? ;) Sitten alkoi pahasti tökkiä. Etenin etanavauhtia ja joka toinen lause herätti jotakin mielleyhtymiä, joita oli sitten pakko tietenkin jäädä pohtimaan. No etenin kuitenkin hitaasti mutta varmasti. Kunnes törmäsin termin ”anthemion” alkuperäisen merkityksen selitykseen. (Artikkelissa sitä käytettiin aivan eri merkityksessä.) ”Anthemion is a Greek word meaning a floral pattern of particular complexity.”

Olematta varma, että edes ymmärsin määrittelyn oikein (vaikka kaikki sanat lauseessa olivat tuttuja), mieleeni alkoi yhtäkkiä piirtyä ja tulvia kukikasta kaavaa, jota mieleni lähti sitten jossakin vaiheessa rikkomaan ja värillinen kukkakuvio ryhtyi rönsyilemään kaavan pysyessä koko ajan taustalla. Ja nimenomaan ”piirtyä” aivan kuin näkymättömät siveltimet olisivat vetäneet viivoja ja laajentaneet kuviota. Kaikki tämä tapahtui jotenkin kuin itsestään ponnistelematta ja vaikka tuntui, että seurasin kuvion laajenemista jonkin aikaa, todellisuudessa hetki taisi olla suhteellisen lyhyt. Näin tämän mielessäni jotenkin hyvin elävästi samaan aikaan kun silmäni tuijottivat ulkopuolista todellisuutta. Tietoisuuteni oli kuitenkin keskittynyt mielensisäiseen näköhavaintoon. Mielenkiinnolla seurasin, minkä värin mieleni valitsisi seuraavaksi. Täytyi sanoa itselleni, että ei ollenkaan hassumpaa.

Seuraavaksi nostin katseeni ikkunasta ulos ja näin viereisen rakennuksen harmaanvalkoisen ulkoseinän ikkunariveineen ja vesiränneineen. Jotenkin tästä rytmisestä graafisten muotojen sarjasta yhdessä näiden päässäni olevien kukkakuvioiden kanssa lähdin siirtämään kukkakuviota seinälle kiertämään joitakin ikkunoista. Myöhemmin kun tämä kuvio oli hävinnyt päästäni, jäin kuitenkin ihailemaan harmaata paljasta seinää, ja totesin, että se on oikeastaan aika kaunis sellaisenaankin. Muistin, että olenhan minä aina pitänyt graafisista muodoista. Ja vaikka seinä olisi ollut jotenkin ränsistyneempi, rumuuskin on oikeastaan aika kaunista. Ja muistin, miten lukiossa aikanaan tykkäsin tehdä tosi paljon kuvistöitä, joissa rumuus ja kauneus kohtaavat, vanhuus ja uutuus, kovuus ja pehmeys, rytmi ja sen rikkoutuminen, jin ja jang. Ja joskus on hauska selvittää, miten pitkälle kuvaa voi jatkaa ilman, että se, ydin kärsii?

Jäin pidemmäksikin aikaa vain tuijottamaan seinää tietokoneen näytön yli. Näytin varmaan tosi tyhmältä. Visio oli poissa, mutta jäin leikittelemään sillä, minkälaisia erilaisia maalauksia itseasiassa olisi hauska tehdä ikkunarivien väliin. Tätä seurasi myös jonkinlainen motorinen levottomuus. Jos joku olisi antanut minulle A) luvan ja B) välineet, olisin varmasti siirtynytkin pihalle maalaamaan seinää. Tähän loppui artikkelin lukeminen. 3/4 artikkelista sain luettua. 1/4 on vielä jäljellä ja pohdintapaperi siitä kirjoittamatta. Miten ihmeessä saan itseni lukemaan artikkelin loppuun ja kirjoittamaan siitä sivun tekstiä, kun mun pääni on täynnä muotoja ja värejä?!

Tämäkin täysin väärin ajoitettu blogiteksti on seurausta siitä, että oli pakko päästä luomaan jotakin korvaavaa. Ja blogiteksti on tekstilajina todella helppo. Nyt pitäisi tosiaan siirtyä takaisin näiden vaikeampien juttujen pariin..... uaargh...

PS. Minulla ei siis oikeasti ole ADD-diagnoosia, mutta epäilen sitä itselläni. En jaksa mennä tutkimuksiin, koska en näe riittävästi hyötyä siitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirje 28-vuotiaalle itselleni

Hei 28-vuotias minä! Onneksi olkoon! Olet raskaana ja odotat ensimmäistä lastasi. Pian olet pienen poikavauvan äiti. Kirjoitan sinulle t...