Hirveät kamalat siirtymät!

Oisko taas inhorealistisen kirjoituksen paikka, etteivät ihmiset vain ala luulla, että mun elämäni olisi jotenkin liian täydellistä?

Paljon on menty eteenpäin niistä ajoista kun olin hoitovapaalla kahden pienen kanssa. Moni asia arkielämässä on helpottanut todella paljon ja SI-poikakin on kehittynyt huimasti monilla alueilla, jotka ovat aiemmin tuottaneet haasteita. Ja meillä noin yleisesti ottaen on oikein ihanaa yhdessä! Mutta jos elämässä on jokin kamaluus, joka vain on ja pysyy, eikä lähde kulumallakaan, niin se on: kamalat siirtymätilanteet!

Sehän on selvää, että siirtymät tuottavat haasteita lähes kaikissa pikkulapsiperheissä, joissa on uhmaikäisiä, mutta sanoisin, että siirtymätilanteisiin liittyvissä haasteissakin on aste-eroja. Mikäli mielestäsi haastava siirtymätilanne sisältää pääpiirteissään pukemisen vaikeutta, mutta kaikki on ihanasti kunhan vain pääsette ovesta ulos, minä vaihtaisin paikkaa kanssasi koska vain. Meillä nimittäin siirtymien kamaluus kattaa kivasti yleensä koko matkan. Erityisesti matkat päiväkodista kotiin iltapäivällä ovat pahimpia.

Mikäli olet joskus tavannut minut ja olen vaikuttanut jokseenkin miellyttävältä ja ystävälliseltä ihmiseltä, kerron sinulle, ettei se ole koko totuus minusta. Jos mielesi tekisi joskus nähdä minut noitana, jonka perseestä sinkoilee salamoita, niin sinun tulisi nähdä se tapa, jolla minä ja kaksi lastani siirrymme kolmisin paikasta toiseen. Katselin kerran äärimmäisen kateellisena 10 metriä edelläni kävelevää äitiä ja poikaa, jotka kävelivät ihanasti käsi kädessä. Itse olin siihen mennessä todennäköisesti jo...

1) jahdannut omaa karkuun juoksevaa poikaani päiväkodin pihalla
2) odotellut joka toinen minuutti poikaani, joka oli jumittanut tutkimaan milloin mitäkin
3) odottanut poikaani, joka oli maleksinut etanavauhtia 50 metriä mun takanani
4) huutanut uhkailuja taakseni sinne 50 metrin päähän
5) yrittänyt turhaan kävellä käsi kädessä tai pyytää häntä pitämään rattaista kiinni
6) irrottanut poikaa jatkuvasti pikkusiskon rattaista, joita hän oli heiluttanut, tärisyttänyt ja potkinut tai joita hän oli yrittänyt työntää vastakkaiseen suuntaan
7) estänyt huitomasta ja lyömästä rattaissa istuvaa pikkusiskoa
8) irrottanut keppejä rattaiden renkaista
9) kuunnellut jatkuvaa vinkumista, mankumista ja huutoa, joiden aiheena oli enimmäkseen ollut se, miten mä kuulemma kävelen liian nopeasti (not true!) tai se, miten hän ei halua kotiin
10) ottanut vastaan huitomista tai päälleni lentäviä asioita
11) kieltänyt menemästä niihin syviin vesilätäköihin, koska hänellä ei ollut kumisaappaita

Kun harmonisesti käsi kädessä kävelevät nainen ja poika olivat jatkaneet eri suuntaan, meidän matkamme jatkui. Tämän jälkeen todennäköisesti...

12) hoputin vielä lisää, hoputin, hoputin ja hoputin
13) laskin kolmeen, uhkailin lelujen takavarikolla
14) laskin taas kolmeen, uhkailin taas lelujen takavarikolla
15) laskin taas kolmeen, uhkailin adoptiolla
16) kävin hakemassa pojan kädestä pitäen huomatakseni, että hän juoksi karkuun avaimia kaivaessani
17) laskin taas kolmeen, uhkailin ulosjättämisellä
18) laskin kolmeen, menin sisään ilman lasta
19) tulin takaisin ulos hakemaan lapsen ja otin pienen käden pois avaimenreiän edestä avatakseni oven...

Siirtymät. Ne kamalat tilanteet, joissa multa katoaa kaikki filtterit. Ne tilanteet, kun mua ei kiinnosta, vaikka tasavallan presidentti olisi kuulemassa mun ei-niin-nättiä verbaalista ulosantiani. Kun mä en ajattele seuraavien päivien lauluharjoituksia pilatessani äänihuuliani. Kun mä en jaksa välittää, vaikka naapurit pitäisivät mua kylähulluna. Kun mä kuitenkin sitten eteisessä mietin, että nyt meni itsellä loppumatkasta vähän yli, ja toivottavasti kukaan ei soittanut poliisille, kun jätin lapsen 10 sekunniksi ulos tai huusin sille kuin riivattu. Tai kun se syyllisyys siitä vastakoetusta vihan tunteesta kalvaa sisuskaluja.

Ei meilläkään kyllä aina ole tällaista. Vaikka siirtymät ovat meillä yleensä aika vaikeita, nämä päiväkodista hakemiset taitavat olla asia, joka korreloi kuormittumisen määrän kanssa. Kun koko päivä on päiväkodissa sinnitelty aistikuormituksen, tarkkaavuuden, keskittymisen, käytöksen ynnä muun kanssa, niin se purkautuu heti, kun äiti ilmestyy päiväkodin pihaan. Onneksi kotona meininki rauhoittuu yleensä suhteellisen pian ja päiväkotipäivienkin välillä on eroja. Tänään oli taas vähän kurjempi kotiintulo. Siksi teki mieli avautua. (Ja siksi kirjoitan tätä nyt valkoviinin ja suklaan kera.)

Joskus otin eväitä omaan laukkuuni, että saatoin antaa pienen välipalan jo päiväkodin portilla, mutta se oli tosi vaikea muistaa ja se tapa jäi unholaan. Ja toisinaan on helpompi antaa jumittajalle siimaa. Kesäisempinä päivinä saattoi oikeasti olla äidillekin kivaa pysähdellä tutkimaan kukkia, kotiloita ja muurahaisia. Mutta ihan säällä kuin säällä ei ole mukavaa, että poika ei vain millään pääse eteenpäin, Ja kun pahimmillaan kyse ei ole ihan mistään kevyen asteen jumittamisesta. Ja mitä enemmän hoputat, sitä enemmän poika jumittaa.

Ehkä tämä joskus vielä helpottaa. Jos ei, niin ehkä koulussa sit meidänkin poitsu on oikeutettu jonkin sortin taksikyytiin. Toivottavasti. Tiedän, että voisin itsekin toimia paremmin näissä tilanteissa, mutta jostain syystä nämä siirtymät nostavat kaikkein herkimmin sen omankin vitutuksen pintaan. Vaikka minut olisi kuinka hyvin tapakasvatettu pienenä, niin minä ja mun lapset kombona - ei me vain olla salonkikelpoisia. En tiedä, tullaanko koskaan olemaankaan. Kyllä se vieläkin vähän kirpaisee. Mutta ehkä mä sen vielä joskus hyväksyn.....