Positiivisuushaaste

Olen viime viikkoina törmännyt valituksiin ja keskusteluun siitä, miksi mediassa, somessa ja muutenkin julkisessa keskustelussa nostetaan esille vain kaikkia vanhemmuuden negatiivisia puolia eikä kerrota kaikesta siitä hyvästä ja ihanasta, mikä lasten saamiseen liittyy. Mä voisin kertoa omat mielipiteeni siitä, miksi näin on, mutta siitä olisi jo kokonaan erillisen kirjoituksen aiheeksi, joten tilan säästämiseksi ei mennä nyt siihen. Olen omalta osaltani lisännyt jo niin paljon negatiivisuuden myllyyn ja erityisesti tuon neljään osaan jakautuvan burnout-tarinan muodossa. Siksi päätin ottaa itselleni tällaisen positiivisuushaasteen, jossa mun pitää listata kymmenen positiivista asiaa, jotka äitiys on tuonut mun elämääni. Tarkoitus ei ole puhua mustaa valkoiseksi, vaan lähinnä tuoda esille myös se valkoinen puoli. Ja jos joku tätä lukeva on sattunut lukemaan myös mun synkempiä tekstejä, niin voin myös huomauttaa, että kuulun aika varmasti siihen 10-20% vanhemmista, joille pikkulapsiaika on ollut aivan erityisen rankkaa. Mulla ei ole vielä aavistustakaan, mitä kirjoitan, joten katsotaan, mitä tästä tulee...

1) Ainutlaatuiset elämänkokemukset

Raskaudet, synnytykset ja imetykset olivat niin ainutlaatuisia kokemuksia, että oli todella mielenkiintoista päästä kokemaan ne. Olin sitä ennen ehkä tyypillisenä humanistina pitänyt ihmistä jotenkin erityisenä muihin eläinlajeihin verrattuna, mutta oman eläimellisyyteni tajusin kunnolla vasta tultuani raskaaksi. Aloin myös tajuta, miten paljon hormonit itseasiassa vaikuttavat ihmiseen, sen herkkyyteen, mielialaan, käytökseen, siihen mitä se pitää tärkeänä jne. ja aloin nähdä myös ympäröivää ihmisyhteisöä enemmän biologisessa valossa. Luontodokumentteja katsoessani tunsin yhteenkuuluvuutta muiden eläinlajien emojen kanssa. Katselin kun joku valas riutui nälissään liian matalilla vesillä, kunnes sen poikanen oli riittävän vanha syvemmille vesille. Ajattelin vain, että "I feel you, sis! Mäkään en ole syönyt tänään vielä mitään." Olin kateellinen tiikerille, joka synnytti viisi pentua minuutissa, eikä näyttänyt edes kärsivän. Rantakahvilassa istuessani pohdin, mitä sorsan päässä mahtaa liikkua, kun sillä on loppukesästä enää kaksi poikasta jäljellä. Onko se surullinen? Vai ajatteleeko se, että tämä nyt on sorsan elämää, että yli puolet poikasista menee petojen kitaan? Vai ajatteleeko se mitään?

En ollut edes tietoinen siitä, miten paljon erilaisia muutoksia naisen kehossa tapahtuu raskauden aikana ja sen seurauksena, ennen kuin tulin raskaaksi. Ihmettelin, että mitä tää on, kun linea negra alkoi ilmestyä mahaani. Se on yksi friikeimmistä kokemuksista, kun vauva liikkuu ja sä tunnet sen jäsenten iskeytyvän sun kylkiluihin ja sisäelimiin. Tai se, kun vauvalla on hikka. Tai kun näet sen jalkapohjan sun mahasi iholla. Tai kun sä et pysty sitomaan sun kengännauhojasi, koska maha on tiellä. Kun sä et edes näe sun jalkojasi. Kun sun tissit on yhtäkkiä kolme kertaa isommat ja sit imetyksen loputtua puolet pienemmät kuin ennen raskautta. Meidän esikoispoika oli sellainen rambo mahassa ollessaan, että odotin vain milloin se alien tulee mahasta läpi. Sen möyrinän näki kyllä oikein mainiosti ulospäinkin. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa, enkä ole edelleenkään nähnyt mitään vastaavaa. Kuopus oli mahassa paljon rauhallisempi.

Synnytykset ovat sitten ihan oma lukunsa. Niitä ei suotta kutsuta naisten armeijatarinoiksi. Niitä myös synnyttäneet naiset jakavat yksityiskohtaisesti keskenään kun miehet ja ei-synnyttäneet naiset eivät ole paikalla. Ihan rehellisesti sanottuna esikoisen synnytys oli jokseenkin traumaattista, mutta lääketieteellisesti katsottuna se meni ihan nappiin. Viiden tunnin (ensi)synnytys ilman interventioita ja 10 apgarpisteen poika. Oli vaan niin tehokkaasti yliaikaisena käynnistetty synnytys, että olin melkein pelkkää supistusta alusta loppuun. Avautumisvaihe oli salakavalan nopea ja kun olisin sen epiduraalin halunnut, niin ei ehtinyt enää. Sellaista kidutusta ja paniikkia en ollut aiemmin kokenut. (Että kiitos vain Cytotec-käynnistyksestä.) Kuopuksen synnytys olikin sellainen eheyttävä kokemus, joka tuntui parantavan edellisen synnytyksen luomat traumat. Kuuden tunnin lempeämpi itsestään käynnistynyt luomusynnytys ja keho teki kaiken työn ponnistusvaiheessa. Kätilöt laittoivat hanskoja käsiinsä ja huusivat "Älä ponnista! Älä ponnista!", kun tyttö tuli yhdellä supistuksella minuutissa ulos. Tämä on sellainen refeksi, joka tapahtuu optimaalisissa olosuhteissa. Hypnosynnytysmetodit kai tähtäävät juuri tuohon, ettei aktiivista ponnistamista tarvittaisi, vaikken ehtinytkään esikoisen hoitamiselta niitä metodeja niin treenata. Molemmat synnytykset olivat kuitenkin kokemuksina todella arvokkaita. Ja ilman niitä, mulla ei olisi näitä lapsia.

2) Huonoista tavoista luopuminen ja etäisyyden saaminen muuhun elämään

Edellinen elämä piti sisällään joitakin huonoja tapoja, joista pääsin tehokkaasti eroon. Nautin elämästä ennen lapsia kyllä, mutta istuin liikaa kaljalla ja olin liian nettiaddikti. Olin opintojen suhteen jossakin määrin tuuliajolla, joten oli hyvä saada breikki opiskeluun ja miettiä tulevaisuudensuunnitelmia pienen etäisyyden päästä. Myös kahvilatyö, josta olin aiemmin nauttinut, alkoi olla puuduttavampaa, koska esimies vaihtui tiuhaan, työvuorot lyhenivät ja asiakkaita oli vähemmän. Eniten rakastin tässä vaiheessa a cappella -yhtyeessä laulamista, mutta se ei hajonnut onneksi vain mun raskaaksi tulemisen johdosta, vaan ihmisiä lähti myös vaihtoon.

3) Rutiinien kehittyminen

Elämässä oli yhtäkkiä selkeät rutiinit, mikä helpotti myös add-piirteistä äitiä. Ei tarvinnut miettiä, mitä tehdä seuraavaksi, vaan kaikki tärkeä toiminta jotenkin automatisoitui ja mietittäväksi ja pohdittavaksi jäi ihan muut asiat.

4) Keskittyminen elämän perusasioihin

Oli oikeasti virkistävää edellisen elämän kaoottisuuden jälkeen keskittyä ihan vain elämän perusasioihin. Vauvojen kanssa elämä pyörii kolmen asian ympärillä: ruokailun, nukkumisen ja vessajuttujen. Jäljelle jäänyt aika oli kuhertelua vauvan kanssa, ulkoilua ja seurustelua muiden aikuisten kanssa. Niin ja kotitöitä.

5) Asiat lakkasivat pyörimästä oman navan ympärillä

Nyt se perinteinen vihattu klisee: kyllä äitiys muutti mua astetta epäitsekkäämpään suuntaan, vaikken mä nyt mikään itsekkyyden ruumiillistuma ollut ennen lapsiakaan. On ihan tervettä ja vapauttavaa kuitenkin, etteivät kaikki asiat pyöri jatkuvasti oman navan ympärillä. Itseasiassa se toinen ääripää ei ole kovin tervettä sekään ja sielläkin tuli käytyä. Itsensä kadottaminen äitinä voi tapahtua helposti sekin. Lähinnä tarkoitin sitä, että jos ajatukset pyörii liikaa oman itsen ympärillä ja jos tarkkailee liikaa itseään, voi omat ongelmat myös näyttäytyä paljon suurempina kuin ne todellisuudessa on. (Kenenkään ongelmia siis vähättelemättä.) Kun keskittyy elämiseen itsen tarkkailun tai märehtimisen sijaan, niin se vapauttaa energiaa. Ja muiden auttaminen tuntuu oikeasti tosi hyvältä. (Toim. huom. EN väitä, että lapsettomat ihmiset olisivat itsekkäitä. Eivätköhän nämä ole yksilökohtaisia asioita.)

7) Enemmän raitista ilmaa

Musta tuli ihan uudella tavalla ulkoilmaihminen. Siihen asti olin kökkinyt enimmäkseen sisätiloissa. Lasten kanssa kun pitää ulkoilla ja meitsi teki sitä yhteen aikaan ihan oikeasti säällä kuin säällä. Voin sanoa, että joskus oltiin ainoat ihmiset leikkipuistossa. Tehtiin myös (ja tehdään edelleen) paljon retkiä ihan vain metsään tai rannalle. Yksi syy paljoon ulkoiluun on ollut myös se, että lapset riitelevät enemmän sisällä ja ovat ulkona paljon sopuisampia. Lisäksi luonnossa liikkuminen rauhoittaa meidän SI-lapsen aisteja.

7) Enemmän arkiliikuntaa

Myös arkiliikuntaa saa ihan sikana lasten kanssa. Kaikki se kantelu, nostelu, hyppyyttäminen... Ja enpä ole laskenut, kuinka monta kertaa olen työntänyt yhden lapsen istuttavia tai tuplarattaita jyrkkää ylämäkeä puistoon tai päiväkotiin. Jostain syystä lapset tuntuvat myös näkevän vanhempansa jonkinlaisina kantojuhtina, joille voi tyrkätä kaikki reppunsa, pyöränsä ja muut tavaransa. "Äiti, kanna mun kivet." Eheeeiiii...

8) Mielenkiintoiset ihmiskohtaamiset

Kun olin yhden lapsen äiti ja kahden lapsen äitinä, silloin kun isompi oli päiväkodissa (3 pv/vk), mulla oli yhtäkkiä enemmän aikaa. Ehkä lapsi nukkui rattaissa tai leikki hiekkalaatikolla kaikessa rauhassa. Joka tapauksessa oli jännä nähdä, miten puhumattomina pidetyistä suomalaisista tuli yhtäkkiä puhuvia. Istuin puiston penkillä kuuntelemassa monen mummon elämäntarinan. Tai pysähdyin tien varteen juttelemaan jonkun eläkeläisen kanssa jostakin lonkkaleikkauksesta tai vastaavasta. Monen äidin ja isän kanssa tuli tietysti juteltua, mutta en nyt puhu niistä. Eräs noin nelikymppiseltä näyttävä unkarilaismies kertoi mulle avioerostaan ja siitä, miten hän haluaisi muuttaa takaisin Unkariin, mutta kaikki viisi lasta ovat täällä ja asuvat äitinsä kanssa. Yksi nuori mies oli juuri ensimmäistä päivää koditon ja oli sen kunniaksi ostanut viimeisillä rahoillaan olutta, siideriä ja mehua ohikulkijoille ja pyysi heitä istumaan seurakseen. Mulla ei ollut yhtään käteistä avuksi, eikä hän sitä edes halunnut. Kaiketi vain seuraa. Hän sanoi, että tavoite on saada kesän loppuun mennessä uusi asunto, mutta kesä menee ulkona. Juttelin kerran yömyöhään konsertista kotiin kävellessä pitkään kaikenlaisia syntyjä syviä myös yhden noin nelikymppisen miehen kanssa, jolla oli jalka amputoitu jo vuosia takaperin. Sain siitä keskustelusta tosi paljon itsekin irti ja halasimme pitkään lopuksi. Se on jännää, miten monta elämäntarinaa rikkaammaksi sitä tulee, kun on AIKAA kuunnella. Nykyään olen itsekin taas valitettavasti kiireisempi, mutta olen päättänyt pitää tuntosarvet pystyssä siltä varalta, jos jollakulla on tarvetta puhua. Ehkä se pätee monien kohdalla, että tuntemattomille on helpompi puhua kuin läheisille.

9) Läsnäolon ja hetkessä elämisen taidot

Vanhemmuus on kehittänyt paljon läsnolon ja hetkessä elämisen taitoja. Oli aika hämmentävää sen ensimmäisen vastasyntyneen kanssa, kun harjoiteltiin imettämistä, että tässäkö mä nyt sit vaan istun tai makaan "tekemättä mitään". Mutta jossain vaiheessa pääsi tuntemaan sitä syvää rauhaa, kun tajusi, ettei juuri nyt ole vain mitään tärkeämpää maailmassa kuin olla tässä tätä pientä ihmisenalkua varten ja samalla haisteli sen maailman parhaimmalta tuoksuvaa päätä. Okei, sitä imettämistä sai tehdä niin paljon, että kyllä sitä tekemistä sitten alkoi keksiä myös. Kun oli vain yksi vauva, niin tuli jonkin verran katseltua telkkaria imettäessä. Mutta läsnäolon taitoja vaaditaan yhä nyt, kun lapset ovat jo vähän isompia, eikä vauvoja enää. Ja varmasti niitä tarvitaan myös ihan koko loppuelämän ajan lasten kanssa sittenkin kun ne on aikuisia. Läsnäoloonkin vaaditaan aikaa. Ei saa olla kiire mihinkään. Siinä kestää joskus hetki, että pääsee asettautumaan samalle taajuudelle, etenkin jos on tullut juuri töistä ja kaikki muut maailman asiat on mielessä. Mua auttaa, kun vain istun lattialle samalle tasolle ja olen jonkin aikaa ihan hiljaa. Sitten lapsi alkaa keksiä niitä juttuja ja niihin voi mennä mukaan tms. reagoida asianmukaisesti. Ja näitä läsnäolon taitoja voi laajentaa muidenkin ihmisten kanssa olemiseen. Ja myös yksin olemiseen. Muut vanhemmat olette varmaan huomanneet, miten lasta nukuttaessa myös rauhoittuu itse. Kun paijaa toista ja laulaa tuutulauluja, niin siinä omakin stressi vähän helpottaa, vaikka tietäisi, että pitää vielä valmistella huomisaamuista esitelmää.

10) Vanhemmuus on opettavaista

Nyt taas klisee: Lapset ovat kuin peili. Voi ei, en mä jaksa puhua tästä. Tämä on niin klisee. Kyllä kaikki tämän tietää. Vaikeaa tästä puhumisen tekee ehkä se, että mulla on tämä prosessi vielä kesken. Olen vasta kohdannut kaikki sisäiset demonini ja kohdannut oman vajavaisuuteni, mutta oman toiminnan ja reagointitapojen muuttaminen on ihan käsittämätömän vaikeaa. Mutta koska lapset ovat myös perineet geeninsä vanhemmiltaan, niin heitä tarkkailemalla tulee oppineeksi myös sitä kautta paljon itsestään.

11) Lapsen kehityksen seuraaminen...

...on kivaa puuhaa. On ihanaa iloita yhdessä lapsen kanssa uusista onnistumisista ja taidoista. Lasten kanssa on hauskaa myös keskustella heitä askarruttavista asioista. Ja heille on hauskaa opettaa asioita oli se sitten Hämähämähäkin soittamista pianolla tai mitä vain.

12) Lasten kautta pääsee elämään omaa lapsuuttaan uudestaan

Kai te tiedätte sen ilmiön, kun isä ostaa POJALLEEN sen mielettömän hienon junaradan. No sama se on äitien kohdalla. Sä saat katsoa vittu sen Pienen merenneidon 175. kerran elämässäsi, eikä kukaan ihmettele yhtään, että miksi katselet lasten elokuvia.

Oho! Tuli 12 kohtaa. Kattokaa nyt! Ei tää nyt oo niin kamalaa. Tai on se. Tai no se riippuu siitä, minkälaiset kortit jaetaan. Siis on ja ei ole. Piste.