Epäsovinnainen äidiksi

Jäin tässä miettimään toissa-aamua, kun mies oli viemässä esikoista toimintaterapiaan kahdeksaksi ja istuin syömässä aamupalaa nuoremman kanssa. Jostain ihan puskista hän keksi sanoa "Helfatti." No se meni vähän sinne päin, mutta tiesin kyllä, mitä parin kuukauden päästä kolmevuotias tarkoitti. Sanoin, ettei tuollaisia sanoja saisi käyttää. Kuulostin todella epävakuuttavalta. Tuli niin sellainen fiilis, että miten mä nyt muotoilisin sen, että miksei saisi, kun äidiltäkin pääsee moisia harva se päivä. Sano nyt sit kolmevuotiaalle, että "älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon".

No siitä se vaan innostui lisää:

tyttö: "Helfatti."
minä: "Mitä mä just sanoin? Toi on sellanen kirosana, jota ei ole nättiä käyttää."
tyttö: "Helfatti, helfatti, helfatti..."
minä: "Nyt jos sanot ton vielä kerrankin, niin mä laitan jonkun lelulaatikon takavarikkoon."
*Tyttö valuu tuoliltaan pöydän alle*
tyttö: "Helfatti, helfatti, helfatti, helfatti, helfatti, helfatti....."
minä: "Muistat sit, että dagiksessa et saa sanoa noin."
tyttö: "Helfatti, helfatti, helfatti, helfatti..."

Puna alkoi kohota poskille, kun kuvittelin mielessäni, miten kohta kaikki koko päiväkotiryhmän lapset hokee helfattia ja lapsi kertoo tädeille, että äiti opetti. Tämä on mun helmasyntini ollut aina. Miten ihmeessä siitä pääsee eroon? Mä en tajua, miten muut sen tekevät. Kun olin lapsi äiti sanoi aina "permanto" ja mummi (isänäiti) sanoi aina "simpukka soikoon." Mulla tulee sellainen fiilis, että mitkään "voi vittujenvittujenvittua" lievemmät sanat eivät riitä kuvaamaan eivätkä tee oikeutta tarpeeksi sille ketutuksen määrälle, joka sanomishetkellä on. Toki yritän lasten läsnäollessa oikeasti suodattaa. En mä nyt ihan supermahdoton tapaus ole. Mutta kyllä on joskus lipsahtanut lasten läsnäollessakin jotakin, minkä ei olisi pitänyt päästä ilmoille lainkaan.

Tämä on vain yksi esimerkki. Tulee välillä mieleen muitakin piirteitä, joita tuntuu, ettei äiti-ihmisellä saisi olla. Lasten hoivaaminen on tullut ihan luonnostaan, mutta tuntuu usein, etten vastaa persoonaltani yhteiskunnassa vallitsevaa äiti-kuvaa. Ehkä nämä pohdinnat ovat vain osa uuden identiteetin rakentamista. Ehkä yhteiskunnallinen äiti-kuva on liian kapea. (Kiroilusta pitäisi kyllä silti päästä eroon.) Tästä voisi kirjoittaa pidemminkin, mutta nyt muihin hommiin!