torstai 21. kesäkuuta 2018

Tarina burnoutista osa 4.


Aikaa kului lisää ja päivät menivät esikoisen kanssa taistellessa. Siirtymätilanteet olivat usein pahimpia. Vaatteet puettiin väkisin. Se oli haastavaa, mutta pikkuhiljaa ylivoimalla ne menivät lapsen päälle. Seuraavaksi vuorossa oli väkisin vaunuihin istuttaminen. Se oli vielä vaikeampaa. Hän keksi miten vaunuista valutaan makaronin tavoin alas sekunnin murto-osassa ennen kuin äiti ehtii edes saada kunnon otteen rensseleistä. Varmasti meni väkivallan puolelle, kun painoin toisella käsivarrellani pojan rintakehää niin kovaa kuin pystyin rattaiden selkänojaa vasten ja yritin toisella kädellä kiinnittää viisipistevyötä. Sitten helpotus! Nyt se on kiinni, eikä pääse sieltä vähään aikaan irti! Sitten vauva omalle paikalleen ja menoksi. Nämä tilanteet olivat niitä, jolloin ensimmäisiä kertoja vihani alkoi todella nousta pintaan. Se tapahtui pikkuhiljaa. Kyllä niitä tilanteita oli joskus muitakin. Joskus kun yritin saada lapsia samaan aikaan nukkumaan edes osan aikaan, niin muistan sen vihan tunteen rinnassani, kun juuri kun toinen oli viimein nukahtanut ja kuvittelin saavani vähän omaa aikaa, niin kolmen minuutin päästä toinen heräsi. Oli joskus pakko mennä toiseen huoneeseen huutamaan, kiroilemaan, itkemään ja hakkaamaan tyynyä. Vastaherännyt lapsi (kumpi nyt olikaan) varmaan ihmetteli, että mitä ihmettä täällä tapahtuu.

Jossain vaiheessa tilanne oli niin tulehtunut, että en kerta kaikkiaan tullut pojan kanssa toimeen. Sillä oli kasvanut vaatimukset minua kohtaan hirveän tarkoiksi ja jos kaikki ei mennyt hänen haluamallaan tavalla, niin hän alkoi huutaa. En siis edes yrittänyt täyttää hänen toiveitaan, jos ne tuntuivat kohtuuttomilta. Toteutin kohtuulliset toiveet, mutta koitin parhaani mukaan vetää myös rajani, ja yritin olla flaidaamatta, kun seuraukset iskivät päälle. Mutta lopulta en vaan jaksanut sitä enää. Tilanteet saattoivat syttyä sekunnissa ihan lähtökohdiltaan rauhallisestakin tilanteesta. Olin kuin aikapommi ja niin oli poikakin. Kerran aamiaispöydässä hän sanoi nätillä äänellä ”Äiti?”. Johon vastasin oikein ystävällisellä äänellä ”Mitä?”. Reaktio oli hirveä huuto. ”SUN PITI SANOA ”MITÄ KULTAAAAAAAA?!!” Arvaatte varmaan, että itsekin raivostuin. Mies oli juuri lähdössä ovesta ulos töihin, mutta kääntyi takaisin. Jotenkin se tilanne siinä sitten rauhoitettiin. Lopuksi mies kysyi: ”Voinko mä lähteä nyt töihin vai pitääkö mun ensin piilottaa veitset?” Jostain syystä ei naurattanut. Tuntui sillä hetkellä, ettei se ollut edes vitsi.

En muista kuinka pitkään tämä vaihe kesti. Olimme joutuneet sellaiseen kehään, jossa molempien reaktiot ruokkivat toisiaan. Lopulta tuntui siltä, että raivoaminen ei enää edes ollut varsinaista reaktiota uhmaan, vaan oman pahan olon purkamista. Avunhuuto jonnekin avaruuteen. Tietysti ne olivat aina joitakin reaktioita johonkin tilanteeseen. Ei ne vihan tunteet tyhjästä syttyneet. Ja lapsi myös osasi tehokkaasti provosoida. Olen ymmärtänyt, että kun lapsi yrittää hallita vanhempansa pelottavia tunteita, hän saattaa provosoida niitä tahallaan esiin. On turvallisempaa lapselle, kun tietää, että tekemällä näin se kohtaus tulee kuin se, että vanhempi raivoaisi ihan ennalta arvaamattomasti. Lapsi siis selvästi provosoi. En pahoinpidellyt lapsia fyysisesti tietenkään, mutta varmasti raivarini saattoivat tuntua lapsesta pelottavilta. Se kun äiti raivoaa suu vaahdossa ja se kädessä oleva muovinen Ryhmä Hau -huilu katkeaa seinän kulmaan osuessaan. Provokaatio ei tietenkään tee siitä raivoamisesta hyväksyttävämpää, mutta niin kuin jo on ehkä käynyt ilmi: olin aika loppu. Mietin itsekin, että miten ihmeessä on edes mahdollista kokea tällaista vihaa? Mulla on varmaan jotain patoutuneita lapsuustraumoja. Koitin miettiä iltaisin pääni puhki mun naurettavan onnellista lapsuuttani ja keksimällä keksiä sieltä joitakin traumoja, koska olin lukenut niin monta artikkelia siitä, miten lapsen uhmatessa vanhemmassa herää lapsuuden traumat ja lisäksi jos aikuinen suuttuu lapsen uhmatessa, se on vaan merkki siitä, että aikuinen on lapsellinen typerys, joka on jäänyt jonnekin alemmalle kehitysasteelle. Ainakin se on merkki siitä, että aikuisen keinot ovat loppuneet. Avuttomuus herättää aggressioita. Sitähän mä olin, avuton.

Muutaman kerran seisoin puhelin kädessä miettien mihin pitää soittaa sanoakseen, ettei jaksa enää. Kynnys oli kuitenkin suuri. Pelkäsin. Pelkäsin, että lapseni vietäisiin minulta. Vaikka aina sanotaan, että huostaanotto on se kaikkein viimeisin keino ja lastensuojelusta ja perheneuvolasta saa kaikenlaista apua jo kauan ennen sitä, olin lukenut artikkeleita lastensuojelun resurssipulasta ja tiukasta tilasta ja aivan käsittämättömistä huostaanotoista. Ja muistin, että onhan mulla mieskin (lapsen toinen huoltaja), jonka mielipidettä varmaan kuuluisi kysyä tällaisissa asioissa. (Nämä hetket olivat aina silloin kun mies ei ollut kotona.) Lisäksi: mullahan oli tukijoukkoja! Pilvin pimein! Ja monia asiantuntijoita aivan lähipiirissä. Meillä oli monenlaiset keinot olleet jo pitkään käytössä ennen SI-”diagnoosia”. Keskustelut muiden kanssa olivat joskus todella hyödyllisiä. Omaa toimintaa aina helpotti se, kun oli joku ”suunnitelma”. Se auttoi joskus pysymään tyynenä silloin kun normaalisti olisi tullut raivari. Siksi mietinkin, miksi soittaisin jollekulle tuntemattomalle pyytääkseni apua, kun mulla on jo kaikki ammattilaisten vinkit käytössä, eikä tämä elämä silti tunnu tämän helpommalta. Ajattelin, etteivät ne ole mitään taikureita siellä perheneuvolassakaan (mikä itse asiassa pitää paikkansa) ja kukaan ei voi minua auttaa. Aliarvioin kuitenkin pienenkin avun merkityksen. Ja vaikka tiesin, ettei tämä kaikki ole ihan normaalia, niin en ajatellut, että sellaista kolmevuotiasta voisi vielä mitenkään tutkia. Olisinpa tajunnut, koska SI:tä voi tutkia nuoremmiltakin kuin nelivuotiailta. Olen jälkeen päin miettinyt, että jos olisin ollut yksinhuoltaja ja kaikki isovanhemmat, siskon perhe ja muut sukulaiset olisivat asuneet vaikka toisessa kaupungissa, olisin varmasti soittanutkin johonkin auttavaan puhelimeen. Tukiverkosto ihmiset!! Se pitää ihmisen pystyssä silloin kuin ei vaan jaksa! (Ja älkää olko niin ylpeitä ja pelokkaita kuin minä, vaan soittakaa myös sinne auttavaan puhelimeen, jos tuntuu, että sille on tarvetta.)

En ole missään vaiheessa kokenut olevani masentunut kuitenkaan, mitä pidän pienenä ihmeenä. Olen kerran ollut masentunut, kun teininä käytin vuoden E-pillereitä, joten tiedän kyllä miltä se tuntuu. Oli siinä myös vähän elämänkriisiä ja yksinäisyyttä taustalla myös, mutta jotenkin se pillereiden popsimisen lopettaminen muutti oloa ihan valtavasti ja yllättävän nopeasti. Sen lisäksi, etten hoitovapaalla kokenut sitä masentuneen tyhjyyden tunnetta, jotenkin kummasti aina kun oli vähän helpompi tilanne tai vaihe päällä, tai pääsin lapsista vähäksi aikaa eroon, oloni tuntui ihan normaalilta ja hyväntuuliselta, suorastaan helpottuneelta. Mun päähäni ei mahdu se, että ihminen voi olla masentunut tietämättään, mutta kai sellaistakin tapahtuu. Musta on kuitenkin aina tuntunut, että mulla on sellainen aivokemia, joka suojaa mua masennukselta johonkin pisteeseen asti. Normaali elämä ilman pahempia tragedioita on suuri onni. Suorastaan rakastan tylsyyttä. Toki pelkäsin masennuksen iskemistä, koska tiedän, että ahdistuneisuutta saattaa seurata masennus.

Viimeisten kuukausien aikana aloin myös pääni sisällä sulkea maailmaa ympäriltäni, koska en vaan pystynyt enää aina vastaanottamaan kaikkea. Saatoin havahtua siihen, että tuijotan seinää ja lapsi on kysynyt multa jotain jo viisi kertaa ja pitäisi varmaan vastatakin sille jotain. Tai että olisi varmaan syytä jossakin vaiheessa noukkia tuolta lattialta tuo muovilautanen, jonka kuopus on heittänyt sinne jo jonkin aikaa sitten. Olin loppu. Jotenkin päivästä toiseen kuitenkin selvittiin. Keho hoiti lapset, vaikka pää löi tyhjää. Huomasin myös osaavani puhua ihan nätisti lapsille ja juttelevani, vaikka ajattelin jotain ihan muuta samalla. Samoin tuutulaulut tulivat ihan automaatiolla.

Yksi tekijä, josta kärsin myös hämmästyttävän paljon noiden kahden vuoden aikana, ei ole läheskään niin shokeeraava kuin kaikki edellä. Introverttinä - vaikkakin aika sosiaalisena sellaisena - yksi mun pahimpia painajaisiani on se, että mut pakotetaan jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Uskon, että kaikki ihmiset tarvitsevat joskus omaa aikaa ja sitä, että edes joskus saa tehdä, mitä itse haluaa. Veikkaan kuitenkin, että introvertit kärsivät oman ajan puutteesta vielä enemmän kuin ekstrovertit. Introvertit todella tarvitsevat myös aikaa olla yksin, jolloin voi hiljentyä omien ajatusten äärelle ja palautua kaikista sosiaalisen elämän kuormittavista piirteistä. Joku kertoi hiljattain, että heidän perheessään kaikki aikuiset ja lapset ovat introverttejä ja kaikki vain leikkivät, piirtävät, lukevat ja pelaavat eri huoneissa hiljaa itsekseen ja sitten kokoonnutaan yhdessä päivälliselle seurustelemaan. Mikä taivas! Kärsin siitä, että minun piti olla jatkuvasti saatavilla. Pahimmillaan pientäkään hetkeä ajatella omia ajatuksiaan ei ollut. Sen lisäksi siis, ettei minulla ollut tilaa omiin tunteisiin (ks. osa 3.), minulla ei ollut myöskään aikaa ajatuksille. Sille, että voisi suunnitella tulevaa, unelmoida, muistella menneitä, pohtia jotakin kinkkistä pulmaa, käsitellä vaikeita asioita tai miettiä arkipäiväisiä asioita. Oma elämä oli jotenkin täysin katkolla.

Yksi todella iso apu jaksamiseen oli kuitenkin se, kun aloitin kuorossa nuoremman ollessa 1v. 2 kk. Kerran viikossa sain karata kuulemaan sulosointuja ja laulamaan itsekin, sekä istumaan kaljalla aikuisten ihmisten kanssa. Huutoon kyllästyneet korvani ottivat sen ilolla vastaan. Toki sekään ei korvannut yksinoloni tarvetta. Ja toisinaan menin myös vähän sekaisinkin siitä sosiaalisuuden määrästä. Aivan eri maailma! Ihan kuin enkeli ja piru olisivat pelanneet tennistä minulla ja minä olin se pallo. Kerroin toki kuorossa kotioloistani, mutta silti tuntui usein, että olen reväisty paikalle joltain ihan toiselta planeetalta. Jossain vaiheessa kuorokin alkoi tuntua sellaiselta asialta, johon aloin kaivata etäisyyttä. Kaipasin vain yksinoloa. Mutta se tasaantui sitten pikkuhiljaa.

Palasin opiskelujen pariin, kun nuorempi lapsista oli noin 1v. 9 kk. Heinäkuussa kesälomaa oli yllättävän mukavaa viettää yhdessä. Mies piti lomaa ja isovanhemmista oli taas suuri apu. Lapset nauttivat mökeillä olosta ja itsekin nautin luonnonhelmaan pääsemisestä. Mutta elokuussa laskin silti päiviä hoitovapaan päättymiseen, koska tiesin, etten vain jaksa enää. Samaan aikaan odotin sen päättymistä toki myös suurella haikeudella, koska tuntui kurjalta laittaa pikkusiskokin päiväkotiin. Niin oudolta, kun se jostakusta ehkä saattaa kuulostaakin, niin olen joutunut jossain määrin tekemään myös surutyötä sen vuoksi, että musta tuntuu, että pikkusiskon varhaisimmat vuodet vietiin minulta.

Elämä helpottui aivan sikana, kun hoitovapaa loppui ja opiskelut jatkuivat. Mustasukkaisuus vähän myös hellitti isommalla, kun nuorempi ei saanut enää etuoikeutta olla äidin kanssa kahdestaan kotona kolme kertaa viikossa. Monille lasten kanssa burnoutin kokeneille töihin paluu tuntuu lomalta. Niin kävi minullekin. Tosin aika krapulaiselta lomalta se tuntui. Tuntui ihmeelliseltä jo vaan istua junan/bussin penkillä kuin joku normaali ihminen ja katsella ulos ikkunasta maisemia joko hiljaisuudessa tai kuunnellen musiikkia kuulokkeilla. Pari ensimmäistä viikkoa en oikein tiennyt kylläkään, että mitä minun pitäisi tehdä ja olin todella pihalla. Olin kuin vankilasta päässyt takaisin ulkomaailmaan ja nyt piti opetella uudestaan elämään normaalia elämää…

Tänä päivänä meillä menee miljoona kertaa paremmin. Moni ongelma on helpottanut, kun pojalle on tullut lisää ikää, minä olen saanut lisää aikaa ja me vanhemmat olemme saaneet lisää keinoja niin pojan kanssa toimimiseen kuin omien tunteiden hallintaankin. Haasteiden kanssa pärjätään. Mulla on hyvä suhde poikaan. Oikeastaan musta tuntui, että sain lopulta sen pienen hellyttävän taaperon takaisin. Sen taaperon, joka rakasti kaikkea ja kaikkia, joka ei voinut kävellä kukkien ohi poimimatta niitä maljakkoon ja joka yritti antaa pusuja leppäkertuille ja hämähäkeille. Vajaan vuoden ajan meillä on jo mennyt lasten kanssa ihan kivasti. Pojalla on kavereita. Voimme elää normaalia elämää ja tehdä kivoja asioita yhdessä perheenä. Iloitsen suunnattomasti, kun näen pojan oppivan uusia asioita, jotka ovat tuottaneet SI-häiriön takia haasteita. Rakastan molempia lapsiani päivä päivältä enemmän. Ja mä selvisin! Nuolen yhä haavojani, mutta mä selvisin! 

Mä en kirjoita näitä juttuja kerjätäkseni sääliä tai jaxuhaleja. Ja toivon, etteivät ihmiset ala tämän jälkeen suhtautua muhun mitenkään eri tavalla. Oikeastaan kaipaan vain ymmärrystä – itselleni ja muille samanlaisten asioiden kanssa painiville. Olen kyllästynyt olemaan Jupiterista, kun muut ovat Tellukselta. Jos teksti kuulostaa tutulta: Et ole yksin! Suosittelen vertaistukiryhmiä. Jos tämä teksti taas aiheutti moraalisen paniikin: Pahoittelen kokemaasi mielipahaa, mutta halusin vain kertoa, että on meitä, jotka vietämme illat kasvatusoppaiden kanssa, olemme kokeilleet kaiken mahdollisen ja mahdottoman, osasimme hoitaa muiden lapsia moitteettomasti ennen kuin saimme omia, mutta silti emme saa lastamme käyttäytymään/toimimaan/reagoimaan kaikissa tilanteissa niin kuin sinun tai sukulaisesi lapset. Eikä hänen tarvitsekaan aina tehdä niin (tilanteesta riippuen tietenkin). Tämä on elämää. Elämään mahtuu erilaisuutta. (Paitsi huudon muodossa!) Ja me vanhemmat autamme lastamme eteenpäin: toimimaan, oppimaan, sopeutumaan, ottamaan kaverit huomioon, pitämään myös oman puolensa ja olemaan onnellinen. Tiedän, että monilla ihmisillä on paljon isompia murheita elämässään. Asun maassa, jossa ei käydä sotaa. Katto on pään päällä, kaupassa on ruokaa ja puhdasta vettä tulee hanasta. Kenen elämässä ei olisi kolhuja? Lämmin kiitos, jos olet jaksanut lukea tänne asti. Ja lupaan tosissaan, ettei tämä blogi tule olemaan näin rankkaa luettavaa jatkossa. ;) Mökeillä mä en myöskään kirjoittele varmaan mitään, joten saattaa tulla pidempiä taukoja tämän blogin kanssa. Nyt juhannuksen viettoon kaikki! J

4 kommenttia:

  1. Ah, nautin lukea näitä juttujasi! Samalla kyl pyörryttää ajatella, mitä kaikkee oot kokenut, huh huh oikeesti! Haluisin osata sanoa tähän jotain suurta, mut en keksi mitään. Mutta jatka samaan malliin, blogin sisällön ja äitinäolemisen suhteen. Oot paras äiti teiän lapsille! Selviit mistä vain!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hannaseni! :) Näin jälkeenpäin luettuna tämä kaikki kuulostaa kyllä varsinaiselta valitusvirreltä (objektiivinen totuus ei ole ehkä ihan niin kamala), mutta tuntui hyvältä päästä kirjoittamaan tämä tarinan muodossa ulos. Siitäkin huolimatta, että uskon, etteivät kaikki suhtaudu tähän kaikkeen yhtä ymmärtäväisesti kuin sinä. On kuitenkin ihanaa, että on ihmisiä, jotka tsemppaavat toisia ja uskovat toisiin, koska syyllistäminen ja epäusko eivät auta ihmisiä takaisin jaloilleen, vaikka näiden toiminnassakin olisi voinut olla parantamisen varaa. Ihmisiä tässä kaikki vain ollaan. :)

      Poista
  2. Huh, Siiri...menin ihan ällikälle. Onpa ollut rankkoja vuosia sulla takana. Ihmeperhe saa ihan uuden merkityksen. Ihanaa että voit paremmin ja teidän perheellä on enemmän voimavaroja yhdessä olemiseen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana Ellis! Ja kiitos kun et tuomitse. Etkö sä ollut vielä päiväkodissa töissäkin? Tällaisia kaheleitakin vanhempia löytyy hoitamienne lasten vanhempien joukosta. :D Nyt itseasiassa on rankempaa taas. Poika reagoi viskareihin siirtymistä. Uusi lastentarhanopettaja on aika tiukka täti eikä ihan yhtä ymmärtäväinen pojan erityispiirteitä kohtaan. Välillä on itselläkin ikävä vanhan ryhmän tätejä, vaikka nyt yhteistyö sujuukin paremmin. Opiskelun ja perhe-elämän yhdistäminen on aika haastavaa ollut. Mutta rämmitään taas jonkin matkaa, niin eiköhän kohta tule taas helpompi vaihe. Kuitenkaan mitään siihen verrattavaa tämä elämä ei ole, kun oli silloin kun oli vauva ja se 2v. uhmis. ;) Sait nopean vastauksen, kun satuin just vilkaisemaan sähköpostia. PS. En tiedä, mikä on ihmeperhe, mutta ei se mitään.

      Poista

Kirje 28-vuotiaalle itselleni

Hei 28-vuotias minä! Onneksi olkoon! Olet raskaana ja odotat ensimmäistä lastasi. Pian olet pienen poikavauvan äiti. Kirjoitan sinulle t...