Onko meidän ekko mennyttä? (Ja mikä ihmeen ekko?)

Tyypillisesti autismin kirjon ihmisillä on hyvin vahvoja ekkoja eli erityisiä kiinnostuksen kohteita. Ne ovat joskus hyvin kapea-alaisia ja ulkopuolisen mielestä turhalta vaikuttavia asioita, mutta ne voivat kohdistua melkeinpä mihin vain. Jos autismin kirjon henkilö onnistuu luomaan itsellensä ammatin, johon kiinnostuksen kohde liittyy, hän on usein hyvin menestyvä ammatissaan. Hän saattaa uppoutua tuntikausiksi ekkoihinsa, haluaa tietää niistä ihan kaiken ja ekkon parissa puuhaaminen tuo syvää tyytyväisyyttä ja onnen tunteita. Ei ole sattumaa, että tutkijoiden, muusikoiden ja taitelijoiden keskuudessa esiintyy keskimääräistä enemmän autismin kirjoa.

Meidän perheessähän ei ole autismia diagnosoitu enkä usko, että sitä on kenelläkään diagnosoimattomanakaan. (Pojalla on siis SI-häiriö.) Meillä on kuitenkin tutkiminen ja taidealat sekä miehen että oman puolen suvuissa vahvoina. Olen oppinut tämän ekko-sanan jostakin erityislasten vanhempien vertaistukiryhmästä, mutta samalla kun käytän sitä nyt itse, niin vierastan sitä todella paljon. Minun maailmassani on aina ollut päivän selvää, että kaikilla on ekkoja ja paljon! Ja minkälainen on ihminen, joka ei ole kiinnostunut mistään? Kuollut? Tylsä? Masentunut? Olen ollut hämmentynyt siitä, että ekkoilu olisi jonkin tietyn diagnoosin omaisuutta. Kuitenkin myös nämä ekkoilut pistivät miettimään monen monen muun piirteen ja haasteen kanssa yhdessä, että onko meidän silloin 2-vuotiaassa jotain erityistä.

Meidän SI-poika on ollut jo alle vuoden ikäisestä todella innostunut kukista. Kun hän oppi kävelemään, hän ei voinut kävellä kukkien ohi poimimatta niitä. Opetin hänet kuitenkin jo varhain poimimaan niitä siten, että varsi tulee mukaan ja jossain vaiheessa poimimiselle oli laitettava stoppi. Koitin selittää, että kukat viihtyvät parhaiten maassa ja voimme ihailla niitä myös poimimatta niitä. Kotona laitoimme ne maljakkoon ja poika halusi aina, että etsitään jokainen kukka kasvikirjasta ja katsotaan sen nimi. Alle kaksivuotiaana, kun hän ei vielä osannut puhua kunnolla, hän osasi varmaan enemmän kukkien nimiä kuin jotkut aikuiset, joiden kouluajoista on aikaa ja joita kukat eivät erityisesti kiinnosta. Työnsin häntä rattaissa, jotta pääsimme eteenpäin ja hän huusi aina innoissaan tienvartta osoittaen: ”Äiti! Kässämö! Kässämö!” (siankärsämö), ”Äiti, yytti!” (pietaryrtti), ”Kakkala!” (päivänkakkara).

Hänen kukkainnostuksessaan oli jotain hyvin liikuttavaa. En muista koskaan nähneeni kenenkään muun lapsen olevan yhtä innostunut kukista ja syöksyvän kukkien luokse ne nähdessään. Olemme joskus viettäneet tunninkin niin, että poika on kökkinyt voikukkapellolla ja hän on näyttänyt kuin olevan taivaassa. Voikukat ovat hänen lempikukkiaan. Voikukista taitaa tulla myös hänen lempivärinsä keltainen. Yhden kerran lensi voikukat kädestä, kun astuimme keväällä mummilan pihalle ja poika huomasi kukkapenkissä mummin narsissit. Koko kööri huusi: ”SEEEEEEIIIIIIIIIS!” ja poika saatiin pysähtymään ennen kuin oli narsissit irti maasta.

Hän tuntuu myös muistavan hyvin nimiä. Kesällä mökillä ajattelin laajentaa kukista muihin kasveihin. Tutkittiin kasvikirjan kanssa, mitä kaikkia sammalia löytyy kalliosta. Muutamaa päivää myöhemmin hän yhä muisti niitä. Kävelimme asukaspuistoon ja tien varrella oli hänelle tutunnäköisiä sammalia. ”Katso äiti, tuossa on korpikarhunsammal.” ”Voi olla mahdollista, ÄITI ei muista…”

Alle 2-vuotiaana hän myös osasi kaikki aakkoset ja muistaakseni myös numerot ja luki niitä ääneen aina nähdessään. Hän luki autojen rekisterikilpiä, kauppojen nimiä ja viemärikansien valmistajien nimiä kirjain kirjaimelta. Kävimme Turussa sinä kesänä, kun hän täytti kaksi vuotta. Tuli itselle vähän hassu olo, kun poika konttasi lattialla ja alkoi lukea tuomiokirkon lattialla olevien hautakivien nimiä. ”F, R, E, D…” Sen taisi huomata muutama muukin.

Eilen kävin kotimatkalla hänen kanssaan keskustelun.

poika: ”Äiti, pidätkö sä kukista?”

minä: ”Joo’o!”

poika: ”Minäkin pidän kukista… Tapio* ei pidä kukista… eikä sydämistä, eikä tytöistä. Tapio pitää vaan kaikesta rumasta ja iljettävästä… Nyt minä en enää pidä kukista.”

minä: ”Mitä ihmettä? Sähän RAKASTAT kukkia!”

poika: ”Niin mutta tästä päivästä lähtien mä en enää pidä kukista.”

minä: ”Kyllä sä saat pitää kukista, vaikka Tapio ei pidäkään. Ei sun tarvitse Tapion takia muuttaa sun tykkäämisen kohteitas.”

poika: ”EIKU MÄ EN PIDÄ KUKISTA!”

minä: ”Asia selvä…”

Onko meidän ekko nyt menetetty sosiaalisen hyväksynnän ja ryhmäpaineen alla? Mies lohdutti mua illalla, että poika vaan yrittää tehdä pesäeroa muhun samaistumalla kavereihin. Juu. Teini-ikää odotellessa…

*nimi muutettu, päiväkotikaveri