Minun ei pitänyt kirjoittaa näin pian uudestaan, mutta nyt
tekee mieli kyllä hehkuttaa meidän ihanaa päiväkotia ja sen henkilökuntaa.
Vikoja päiviä mennään ennen kesäloman alkua ja meillä oli vielä palaveri ennen
lomaa (oikeastaan se oli se, mikä kaikilla muilla vanhemmilla oli jo syksyllä,
mutta palaveerattiin silloin niin paljon noin muuten, että päätettiin siirtää
tämä myöhemmäksi). Lastentarhanopettaja on kyllä suustaan kiinni jäävää
sorttia, mutta palaveri venyi jopa ruhtinaalliseksi puolitoistatuntiseksi,
jonka perään hän pyynnöstäni esitteli mielellään meille 5-vuotiaiden ryhmän
parhaillaan tyhjinä olevat tilat, jotka ovat yläkerrassa. Mutta olipa hauska kuulla taas, miten poikamme toimii Mörrimetsässä ryhmän kävelevänä biologian oppikirjana, on ensin ihan että "en tuu", mutta vaikean siirtymän jälkeen sitten kuitenkin osallistuu workshoppiin ja kertoo kierrätysnallelle suvereenisti, mikä roska ja tavara kuuluu mihinkin astiaan, ja miten hän usein saa muut ryhmän aikuiset ja lapset nauramaan.
Olen ollut huolissani pojan siirtymisestä isompien lasten
ryhmään. Hän ei ole reagoinut päiväkodissa siihen, mutta kotona hän on ollut
pari viikkoa jo huomattavasti normaalia levottomampi. Kun häneltä kysyy,
jännittääkö tämä siirtymä, niin vastaus on aina ”Ei.” Minä en ihan usko sitä. Kun
hän on ylivirittynyt, ensimmäinen merkki on yleensä ääntely. Yleensä se
kuulostaa joko apinan ääntelyltä, hyttysen ininältä, jonkin eläimen murinalta,
kehitysvammaisen ääntelyltä, vauvan sössötykseltä ja loppuja ääntelytapoja en
osaa edes kuvailla. Joskus ylivirittyneisyyden purkaantuminen ilmenee vain
ääntelynä, joskus siihen liittyy se, että aletaan hyppiä pitkin seiniä. Hän
alkaa riehua, ei hallitse liikkeitään, kiusaa pikkusiskoaan enemmän, haluaa
nujuta ja käy muidenkin ihmisten päälle. Hän on ollut paljon räjähdysherkempi
nyt kotona. Minua hän on tämän parin viikon ajan jonkin verran yrittänyt huitoa
ja lyödä, purra tai nipistää. Tyypillisesti jännitys ei ole näkynyt
päiväkodissa ollenkaan.
Mutta ei mikään ihme, jos jännittää. Tämähän on lapselle
hyppy tuntemattomaan. Samalla pitää erota vanhoista tutuista aikuisista, joihin
on kiintynyt. Meille vanhemmillekin tämä on isompi muutos kuin joillekin
toisille vanhemmille. Yhteistyön merkitys kasvaa, kun lapsella on
erityispiirteitä ja kun vanhempi saa istua useammissa palavereissa ja puhua
useammin puhelimessa. Se ei vain ole sitä, että ”Mites päivä meni? Oi kun kiva!
Hyvää viikonloppua!”. Kun yhteistyö on ollut todella hyvää nykyisessä ryhmässä,
se on tavallaan sääli menettää ja saa vain toivoa, että yhteistyö alkaa hyvin
myös uusien hoitajien kanssa. Ja on työlästä aloittaa aina alusta.
Olen ollut huolissani myös siksi, että aikanaan siirtyminen 3-4-vuotiaiden
ryhmään ei sujunut ihan ongelmitta. Kesti varmaan puoli vuotta sopeutua sinne.
Oli kaveridraamoja johtuen muun muassa kavereiden tulkitsemisen vaikeudesta ja
sen sietämisestä, että kavereillakin on oma tahto. Ehdottomasti suurin syy oli
aistihakuisuus. Emme edes tajunneet syytä sille vielä siinä vaiheessa.
Ihmettelimme vain, miksi hän haluaa koko ajan nujuta ja ”halata”. Ei mennyt
perille, että toisia ei halata väkisin, eikä myöskään se, että halaamisen ja
kuristamisen välillä on eroja ja halauksetkin loppuvat aikanaan. Tuli
väärinymmärryksiä ja muita ärsyyntymisiä, kun poika hyppäsi yhtäkkiä muiden
kimppuun takaapäin. SI-poika siis joutui välillä ihan tahattomasti
konflikteihin. Hänhän oli mitä hyväntahtoisin ja empaattisin poika. Näitä
huolia ei enää ole, joten ehkä murehdin itsekin liikaa. Hän leikkii nykyään
ihan nätisti siinä missä muutkin lapset. Tämän ryhmänvaihdoksen ei tarvitse olla
samanlainen koettelemus. Ja ehkä jos minä relaan tämän asian suhteen, niin
varmaan poikakin seuraa perästä. ;)
Olen kuitenkin iloinen siitä, että suurin osa uuden ryhmän
lapsista tulee olemaan mukana siirtyviä. Siellä tulee olemaan vain kolme uutta
lasta. Lisäksi lapsia on vain 14 ja aikuisia 3. Koska siellä on vähemmän pienryhmätiloja,
niin se on metelin kannalta +-0? 14 on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin
22. Positiivista on myös se, että ryhmä ylipäänsä sai ryhmäavustajan. En
tiedä, onko siellä muita erityistä tukea tarvitsevia, mutta meille on kerrottu,
että muita kuin ryhmäavustaja-nimikkeellä kulkevia, ei olisi ollut
tarjollakaan. Ja koska meidän lapsen lausuntoja on käytetty hyväksi avustajaa
hakiessa, niin aion myös varmistaa, että hän tarvitsemansa avun saa.
Olen iloinen myös siitä, että uusi ja vanha
lastentarhanopettaja aikovat pitää kunnon palaverin, jossa käydään läpi kaikki hänen
ominaispiirteensä ja miten hänen kanssaan kannattaa toimia. Puhuimme myös, että
suhteellisen pian järjestetään sitten palaveri, jossa on mukana myös vanhemmat
ja mahdollisesti myös toimintaterapeutti ja/tai kiertävä erikoislastentarhanopettaja.
Minä olen ollut todella onnellinen siitä, että meidän molemmat lapset ovat
olleet niin hyvässä hoidossa. Tiedän, että meidän poika saattaa joskus koetella
hermoja. Hän ei ole kaikista helpoin tapaus. Häntä ei kuitenkaan ole nähty ”ongelmana”
tai ”häirikkönä”, vaan on nähty se lapsi sieltä haasteiden takaa ja myös kaikki
lapsen positiiviset piirteet, joita on paljon niitäkin. Hän on saanut todella
lämminhenkistä ammattimaista kasvatusta kaikilta ryhmän aikuisilta, hänestä on
aina puhuttu meille vanhemmille niin kauniisti ja olen siitä äärettömän
kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti