Aikaa kului lisää ja päivät menivät esikoisen kanssa taistellessa.
Siirtymätilanteet olivat usein pahimpia. Vaatteet puettiin väkisin. Se oli
haastavaa, mutta pikkuhiljaa ylivoimalla ne menivät lapsen päälle. Seuraavaksi
vuorossa oli väkisin vaunuihin istuttaminen. Se oli vielä vaikeampaa. Hän keksi
miten vaunuista valutaan makaronin tavoin alas sekunnin murto-osassa ennen kuin
äiti ehtii edes saada kunnon otteen rensseleistä. Varmasti meni väkivallan
puolelle, kun painoin toisella käsivarrellani pojan rintakehää niin kovaa kuin
pystyin rattaiden selkänojaa vasten ja yritin toisella kädellä kiinnittää viisipistevyötä.
Sitten helpotus! Nyt se on kiinni, eikä pääse sieltä vähään aikaan irti! Sitten
vauva omalle paikalleen ja menoksi. Nämä tilanteet olivat niitä, jolloin
ensimmäisiä kertoja vihani alkoi todella nousta pintaan. Se tapahtui
pikkuhiljaa. Kyllä niitä tilanteita oli joskus muitakin. Joskus kun yritin
saada lapsia samaan aikaan nukkumaan edes osan aikaan, niin muistan sen vihan
tunteen rinnassani, kun juuri kun toinen oli viimein nukahtanut ja kuvittelin
saavani vähän omaa aikaa, niin kolmen minuutin päästä toinen heräsi. Oli joskus
pakko mennä toiseen huoneeseen huutamaan, kiroilemaan, itkemään ja hakkaamaan
tyynyä. Vastaherännyt lapsi (kumpi nyt olikaan) varmaan ihmetteli, että mitä
ihmettä täällä tapahtuu.
Jossain vaiheessa tilanne oli niin tulehtunut, että en kerta
kaikkiaan tullut pojan kanssa toimeen. Sillä oli kasvanut vaatimukset minua
kohtaan hirveän tarkoiksi ja jos kaikki ei mennyt hänen haluamallaan tavalla,
niin hän alkoi huutaa. En siis edes yrittänyt täyttää hänen toiveitaan, jos ne
tuntuivat kohtuuttomilta. Toteutin kohtuulliset toiveet, mutta koitin parhaani
mukaan vetää myös rajani, ja yritin olla flaidaamatta, kun seuraukset iskivät
päälle. Mutta lopulta en vaan jaksanut sitä enää. Tilanteet saattoivat syttyä
sekunnissa ihan lähtökohdiltaan rauhallisestakin tilanteesta. Olin kuin
aikapommi ja niin oli poikakin. Kerran aamiaispöydässä hän sanoi nätillä
äänellä ”Äiti?”. Johon vastasin oikein ystävällisellä äänellä ”Mitä?”. Reaktio
oli hirveä huuto. ”SUN PITI SANOA ”MITÄ KULTAAAAAAAA?!!” Arvaatte varmaan, että
itsekin raivostuin. Mies oli juuri lähdössä ovesta ulos töihin, mutta kääntyi
takaisin. Jotenkin se tilanne siinä sitten rauhoitettiin. Lopuksi mies kysyi: ”Voinko
mä lähteä nyt töihin vai pitääkö mun ensin piilottaa veitset?” Jostain syystä ei
naurattanut. Tuntui sillä hetkellä, ettei se ollut edes vitsi.
En muista kuinka pitkään tämä vaihe kesti. Olimme joutuneet sellaiseen
kehään, jossa molempien reaktiot ruokkivat toisiaan. Lopulta tuntui siltä, että
raivoaminen ei enää edes ollut varsinaista reaktiota uhmaan, vaan oman pahan
olon purkamista. Avunhuuto jonnekin avaruuteen. Tietysti ne olivat aina joitakin
reaktioita johonkin tilanteeseen. Ei ne vihan tunteet tyhjästä syttyneet. Ja
lapsi myös osasi tehokkaasti provosoida. Olen ymmärtänyt, että kun lapsi
yrittää hallita vanhempansa pelottavia tunteita, hän saattaa provosoida niitä
tahallaan esiin. On turvallisempaa lapselle, kun tietää, että tekemällä näin se
kohtaus tulee kuin se, että vanhempi raivoaisi ihan ennalta arvaamattomasti.
Lapsi siis selvästi provosoi. En pahoinpidellyt lapsia fyysisesti tietenkään,
mutta varmasti raivarini saattoivat tuntua lapsesta pelottavilta. Se kun äiti
raivoaa suu vaahdossa ja se kädessä oleva muovinen Ryhmä Hau -huilu katkeaa
seinän kulmaan osuessaan. Provokaatio ei tietenkään tee siitä raivoamisesta hyväksyttävämpää,
mutta niin kuin jo on ehkä käynyt ilmi: olin aika loppu. Mietin itsekin, että
miten ihmeessä on edes mahdollista kokea tällaista vihaa? Mulla on varmaan
jotain patoutuneita lapsuustraumoja. Koitin miettiä iltaisin pääni puhki mun
naurettavan onnellista lapsuuttani ja keksimällä keksiä sieltä joitakin
traumoja, koska olin lukenut niin monta artikkelia siitä, miten lapsen
uhmatessa vanhemmassa herää lapsuuden traumat ja lisäksi jos aikuinen suuttuu
lapsen uhmatessa, se on vaan merkki siitä, että aikuinen on lapsellinen
typerys, joka on jäänyt jonnekin alemmalle kehitysasteelle. Ainakin se on
merkki siitä, että aikuisen keinot ovat loppuneet. Avuttomuus herättää
aggressioita. Sitähän mä olin, avuton.
Muutaman kerran seisoin puhelin kädessä miettien mihin
pitää soittaa sanoakseen, ettei jaksa enää. Kynnys oli kuitenkin suuri. Pelkäsin.
Pelkäsin, että lapseni vietäisiin minulta. Vaikka aina sanotaan, että
huostaanotto on se kaikkein viimeisin keino ja lastensuojelusta ja
perheneuvolasta saa kaikenlaista apua jo kauan ennen sitä, olin lukenut
artikkeleita lastensuojelun resurssipulasta ja tiukasta tilasta ja aivan
käsittämättömistä huostaanotoista. Ja muistin, että onhan mulla mieskin (lapsen
toinen huoltaja), jonka mielipidettä varmaan kuuluisi kysyä tällaisissa
asioissa. (Nämä hetket olivat aina silloin kun mies ei ollut kotona.) Lisäksi:
mullahan oli tukijoukkoja! Pilvin pimein! Ja monia asiantuntijoita aivan lähipiirissä.
Meillä oli monenlaiset keinot olleet jo pitkään käytössä ennen SI-”diagnoosia”.
Keskustelut muiden kanssa olivat joskus todella hyödyllisiä. Omaa toimintaa
aina helpotti se, kun oli joku ”suunnitelma”. Se auttoi joskus pysymään tyynenä
silloin kun normaalisti olisi tullut raivari. Siksi mietinkin, miksi soittaisin
jollekulle tuntemattomalle pyytääkseni apua, kun mulla on jo kaikki
ammattilaisten vinkit käytössä, eikä tämä elämä silti tunnu tämän helpommalta. Ajattelin,
etteivät ne ole mitään taikureita siellä perheneuvolassakaan (mikä itse asiassa
pitää paikkansa) ja kukaan ei voi minua auttaa. Aliarvioin kuitenkin pienenkin
avun merkityksen. Ja vaikka tiesin, ettei tämä kaikki ole ihan normaalia, niin
en ajatellut, että sellaista kolmevuotiasta voisi vielä mitenkään tutkia. Olisinpa
tajunnut, koska SI:tä voi tutkia nuoremmiltakin kuin nelivuotiailta. Olen
jälkeen päin miettinyt, että jos olisin ollut yksinhuoltaja ja kaikki
isovanhemmat, siskon perhe ja muut sukulaiset olisivat asuneet vaikka toisessa
kaupungissa, olisin varmasti soittanutkin johonkin auttavaan puhelimeen.
Tukiverkosto ihmiset!! Se pitää ihmisen pystyssä silloin kuin ei vaan jaksa!
(Ja älkää olko niin ylpeitä ja pelokkaita kuin minä, vaan soittakaa myös sinne
auttavaan puhelimeen, jos tuntuu, että sille on tarvetta.)
En ole missään vaiheessa kokenut olevani masentunut
kuitenkaan, mitä pidän pienenä ihmeenä. Olen kerran ollut masentunut, kun teininä
käytin vuoden E-pillereitä, joten tiedän kyllä miltä se tuntuu. Oli siinä myös vähän elämänkriisiä ja yksinäisyyttä taustalla myös, mutta jotenkin se pillereiden popsimisen lopettaminen muutti oloa ihan valtavasti ja yllättävän nopeasti. Sen lisäksi,
etten hoitovapaalla kokenut sitä masentuneen tyhjyyden tunnetta, jotenkin kummasti aina kun oli
vähän helpompi tilanne tai vaihe päällä, tai pääsin lapsista vähäksi aikaa eroon,
oloni tuntui ihan normaalilta ja hyväntuuliselta, suorastaan helpottuneelta. Mun päähäni ei mahdu se, että ihminen voi olla masentunut tietämättään, mutta kai sellaistakin tapahtuu. Musta on kuitenkin aina tuntunut, että
mulla on sellainen aivokemia, joka suojaa mua masennukselta johonkin pisteeseen
asti. Normaali elämä ilman pahempia tragedioita on suuri onni. Suorastaan
rakastan tylsyyttä. Toki pelkäsin masennuksen iskemistä, koska tiedän, että
ahdistuneisuutta saattaa seurata masennus.
Viimeisten kuukausien aikana aloin myös pääni sisällä sulkea
maailmaa ympäriltäni, koska en vaan pystynyt enää aina vastaanottamaan kaikkea.
Saatoin havahtua siihen, että tuijotan seinää ja lapsi on kysynyt multa jotain
jo viisi kertaa ja pitäisi varmaan vastatakin sille jotain. Tai että olisi
varmaan syytä jossakin vaiheessa noukkia tuolta lattialta tuo muovilautanen,
jonka kuopus on heittänyt sinne jo jonkin aikaa sitten. Olin loppu. Jotenkin
päivästä toiseen kuitenkin selvittiin. Keho hoiti lapset, vaikka pää löi
tyhjää. Huomasin myös osaavani puhua ihan nätisti lapsille ja juttelevani, vaikka
ajattelin jotain ihan muuta samalla. Samoin tuutulaulut tulivat ihan
automaatiolla.
Yksi tekijä, josta kärsin myös hämmästyttävän paljon noiden
kahden vuoden aikana, ei ole läheskään niin shokeeraava kuin kaikki edellä. Introverttinä
- vaikkakin aika sosiaalisena sellaisena - yksi mun pahimpia painajaisiani on
se, että mut pakotetaan jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Uskon, että
kaikki ihmiset tarvitsevat joskus omaa aikaa ja sitä, että edes joskus saa
tehdä, mitä itse haluaa. Veikkaan kuitenkin, että introvertit kärsivät oman
ajan puutteesta vielä enemmän kuin ekstrovertit. Introvertit todella
tarvitsevat myös aikaa olla yksin, jolloin voi hiljentyä omien ajatusten
äärelle ja palautua kaikista sosiaalisen elämän kuormittavista piirteistä. Joku
kertoi hiljattain, että heidän perheessään kaikki aikuiset ja lapset ovat
introverttejä ja kaikki vain leikkivät, piirtävät, lukevat ja pelaavat eri
huoneissa hiljaa itsekseen ja sitten kokoonnutaan yhdessä päivälliselle
seurustelemaan. Mikä taivas! Kärsin siitä, että minun piti olla jatkuvasti
saatavilla. Pahimmillaan pientäkään hetkeä ajatella omia ajatuksiaan ei ollut.
Sen lisäksi siis, ettei minulla ollut tilaa omiin tunteisiin (ks. osa 3.),
minulla ei ollut myöskään aikaa ajatuksille. Sille, että voisi suunnitella
tulevaa, unelmoida, muistella menneitä, pohtia jotakin kinkkistä pulmaa,
käsitellä vaikeita asioita tai miettiä arkipäiväisiä asioita. Oma elämä oli
jotenkin täysin katkolla.
Yksi todella iso apu jaksamiseen oli kuitenkin se, kun
aloitin kuorossa nuoremman ollessa 1v. 2 kk. Kerran viikossa sain karata
kuulemaan sulosointuja ja laulamaan itsekin, sekä istumaan kaljalla aikuisten
ihmisten kanssa. Huutoon kyllästyneet korvani ottivat sen ilolla vastaan. Toki
sekään ei korvannut yksinoloni tarvetta. Ja toisinaan menin myös vähän
sekaisinkin siitä sosiaalisuuden määrästä. Aivan eri maailma! Ihan kuin enkeli
ja piru olisivat pelanneet tennistä minulla ja minä olin se pallo. Kerroin toki
kuorossa kotioloistani, mutta silti tuntui usein, että olen reväisty paikalle
joltain ihan toiselta planeetalta. Jossain vaiheessa kuorokin alkoi tuntua
sellaiselta asialta, johon aloin kaivata etäisyyttä. Kaipasin vain yksinoloa. Mutta
se tasaantui sitten pikkuhiljaa.
Palasin opiskelujen pariin, kun nuorempi lapsista oli noin
1v. 9 kk. Heinäkuussa kesälomaa oli yllättävän mukavaa viettää yhdessä. Mies
piti lomaa ja isovanhemmista oli taas suuri apu. Lapset nauttivat mökeillä
olosta ja itsekin nautin luonnonhelmaan pääsemisestä. Mutta elokuussa laskin
silti päiviä hoitovapaan päättymiseen, koska tiesin, etten vain jaksa enää.
Samaan aikaan odotin sen päättymistä toki myös suurella haikeudella, koska
tuntui kurjalta laittaa pikkusiskokin päiväkotiin. Niin oudolta, kun se
jostakusta ehkä saattaa kuulostaakin, niin olen joutunut jossain määrin
tekemään myös surutyötä sen vuoksi, että musta tuntuu, että pikkusiskon
varhaisimmat vuodet vietiin minulta.
Elämä helpottui aivan sikana, kun hoitovapaa loppui ja
opiskelut jatkuivat. Mustasukkaisuus vähän myös hellitti isommalla, kun
nuorempi ei saanut enää etuoikeutta olla äidin kanssa kahdestaan kotona kolme
kertaa viikossa. Monille lasten kanssa burnoutin kokeneille töihin paluu tuntuu
lomalta. Niin kävi minullekin. Tosin aika krapulaiselta lomalta se tuntui. Tuntui
ihmeelliseltä jo vaan istua junan/bussin penkillä kuin joku normaali ihminen ja
katsella ulos ikkunasta maisemia joko hiljaisuudessa tai kuunnellen musiikkia
kuulokkeilla. Pari ensimmäistä viikkoa en oikein tiennyt kylläkään, että mitä minun
pitäisi tehdä ja olin todella pihalla. Olin kuin vankilasta päässyt takaisin
ulkomaailmaan ja nyt piti opetella uudestaan elämään normaalia elämää…
Tänä päivänä meillä menee miljoona kertaa paremmin. Moni
ongelma on helpottanut, kun pojalle on tullut lisää ikää, minä olen saanut
lisää aikaa ja me vanhemmat olemme saaneet lisää keinoja niin pojan kanssa toimimiseen kuin omien tunteiden hallintaankin. Haasteiden kanssa pärjätään.
Mulla on hyvä suhde poikaan. Oikeastaan musta tuntui, että sain lopulta sen pienen
hellyttävän taaperon takaisin. Sen taaperon, joka rakasti kaikkea ja kaikkia, joka
ei voinut kävellä kukkien ohi poimimatta niitä maljakkoon ja joka yritti antaa pusuja
leppäkertuille ja hämähäkeille. Vajaan vuoden ajan meillä on jo mennyt lasten
kanssa ihan kivasti. Pojalla
on kavereita. Voimme elää normaalia elämää ja tehdä kivoja asioita yhdessä
perheenä. Iloitsen suunnattomasti, kun näen pojan oppivan uusia asioita, jotka
ovat tuottaneet SI-häiriön takia haasteita. Rakastan molempia lapsiani päivä päivältä
enemmän. Ja mä selvisin! Nuolen yhä haavojani, mutta mä selvisin!
Mä en
kirjoita näitä juttuja kerjätäkseni sääliä tai jaxuhaleja. Ja toivon, etteivät
ihmiset ala tämän jälkeen suhtautua muhun mitenkään eri tavalla. Oikeastaan
kaipaan vain ymmärrystä – itselleni ja muille samanlaisten asioiden kanssa
painiville. Olen kyllästynyt olemaan Jupiterista, kun muut ovat Tellukselta. Jos teksti kuulostaa tutulta: Et ole yksin! Suosittelen vertaistukiryhmiä. Jos tämä teksti taas aiheutti moraalisen paniikin: Pahoittelen kokemaasi mielipahaa, mutta halusin vain kertoa, että on
meitä, jotka vietämme illat kasvatusoppaiden kanssa, olemme kokeilleet kaiken
mahdollisen ja mahdottoman, osasimme hoitaa muiden lapsia moitteettomasti ennen
kuin saimme omia, mutta silti emme saa lastamme käyttäytymään/toimimaan/reagoimaan
kaikissa tilanteissa niin kuin sinun tai sukulaisesi lapset. Eikä hänen
tarvitsekaan aina tehdä niin (tilanteesta riippuen tietenkin). Tämä on elämää. Elämään mahtuu erilaisuutta. (Paitsi
huudon muodossa!) Ja me vanhemmat autamme lastamme eteenpäin: toimimaan, oppimaan, sopeutumaan, ottamaan kaverit huomioon, pitämään myös oman puolensa ja olemaan onnellinen. Tiedän, että monilla ihmisillä on paljon isompia murheita
elämässään. Asun maassa, jossa ei käydä sotaa. Katto on pään päällä, kaupassa on ruokaa ja puhdasta vettä tulee hanasta. Kenen elämässä ei olisi kolhuja? Lämmin
kiitos, jos olet jaksanut lukea tänne asti. Ja lupaan tosissaan, ettei tämä
blogi tule olemaan näin rankkaa luettavaa jatkossa. ;) Mökeillä mä en myöskään kirjoittele varmaan mitään, joten saattaa tulla pidempiä taukoja tämän blogin kanssa. Nyt juhannuksen viettoon
kaikki! J
Ah, nautin lukea näitä juttujasi! Samalla kyl pyörryttää ajatella, mitä kaikkee oot kokenut, huh huh oikeesti! Haluisin osata sanoa tähän jotain suurta, mut en keksi mitään. Mutta jatka samaan malliin, blogin sisällön ja äitinäolemisen suhteen. Oot paras äiti teiän lapsille! Selviit mistä vain!
VastaaPoistaKiitos Hannaseni! :) Näin jälkeenpäin luettuna tämä kaikki kuulostaa kyllä varsinaiselta valitusvirreltä (objektiivinen totuus ei ole ehkä ihan niin kamala), mutta tuntui hyvältä päästä kirjoittamaan tämä tarinan muodossa ulos. Siitäkin huolimatta, että uskon, etteivät kaikki suhtaudu tähän kaikkeen yhtä ymmärtäväisesti kuin sinä. On kuitenkin ihanaa, että on ihmisiä, jotka tsemppaavat toisia ja uskovat toisiin, koska syyllistäminen ja epäusko eivät auta ihmisiä takaisin jaloilleen, vaikka näiden toiminnassakin olisi voinut olla parantamisen varaa. Ihmisiä tässä kaikki vain ollaan. :)
PoistaHuh, Siiri...menin ihan ällikälle. Onpa ollut rankkoja vuosia sulla takana. Ihmeperhe saa ihan uuden merkityksen. Ihanaa että voit paremmin ja teidän perheellä on enemmän voimavaroja yhdessä olemiseen! <3
VastaaPoistaKiitos ihana Ellis! Ja kiitos kun et tuomitse. Etkö sä ollut vielä päiväkodissa töissäkin? Tällaisia kaheleitakin vanhempia löytyy hoitamienne lasten vanhempien joukosta. :D Nyt itseasiassa on rankempaa taas. Poika reagoi viskareihin siirtymistä. Uusi lastentarhanopettaja on aika tiukka täti eikä ihan yhtä ymmärtäväinen pojan erityispiirteitä kohtaan. Välillä on itselläkin ikävä vanhan ryhmän tätejä, vaikka nyt yhteistyö sujuukin paremmin. Opiskelun ja perhe-elämän yhdistäminen on aika haastavaa ollut. Mutta rämmitään taas jonkin matkaa, niin eiköhän kohta tule taas helpompi vaihe. Kuitenkaan mitään siihen verrattavaa tämä elämä ei ole, kun oli silloin kun oli vauva ja se 2v. uhmis. ;) Sait nopean vastauksen, kun satuin just vilkaisemaan sähköpostia. PS. En tiedä, mikä on ihmeperhe, mutta ei se mitään.
Poista